Part 6 - Kirjoittamisesta

Tästä aiheesta mun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään. Yllättävää kyllä, se kuuluisa kirjoittajan tyhjän paperin pelko meinasi iskeä päälle. Tästä aiheesta oli todella vaikeaa aloittaa.

Ehkäpä joku on jo saattanut huomata, että kirjoitan paljon. Oikeastaan olen aina jollain tasolla kirjoittanut, mutta todellisen sysäyksen säännölliseen kirjoittamiseen mulle antoi CMX:n laulajabasisti A. W. Yrjänän kirja nimeltä ”Päiväkirja, taiteesta ja elämästä”. Se sisältää Yrjänän päiväkirjamerkintöjä vuodesta 1995 aina vuoteen 2008 asti. Jostain kummallisesta syystä näin kirjan äidilläni ja kiinnostuin ammattitaiteilijan ajatuksista. Luin koko kirjan suhteellisen nopeasti, ja totesin, että en tule saamaan itsestäni parempaa ja sujuvampaa kirjoittajaa millään muulla tavalla kuin kirjoittamalla. Hyväksi kirjoittajaksi ei ole muuta tietä kuin kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Loppujen lopuksi se on todella yksinkertaista – ei kukaan tule hyväksi soittajaksi haaveilemalla, siihen tarvitaan harjoitusta. 

Niinpä aloin kirjoittaa päiväkirjaa, joka oikeastaan on kaiken kirjoittamiseni perusta. Päiväkirjani on minulle periaatteessa se ideoiden aarrearkku, josta kaivan kaikki ideat muihin kirjoituksiin. Tämä blogi ei ole ainoa asia, jota kirjoitan päiväkirjani lisäksi. Jo mainittujen lisäksi kirjoitan myös paljon lyriikkaa englanniksi. Satunnaisen mielenhäiriön sattuessa saatan myös kirjoittaa suomenkielisiä runoja. Huvittavaa runojen kirjoittamisessa on se, että lähtökohtani siihen ovat olemattomat verrattuna muihin kirjoitustapoihin ja –tyyleihin. En ymmärrä suomenkielisestä runoudesta yhtään mitään, vaikka hallitsenkin perusasiat runojen rakenteesta. Siksi pääasiassa kirjoitankin päiväkirjaa, lyriikkaa, blogia ja kolumninpoikasia, jotka tosin olen pitänyt toistaiseksi itselläni.

Luultavasti suurin osa kirjoittamiseni peruselementeistä tulee siitä, että syystä tai toisesta olen aina lukenut paljon kirjoja. Erilaisten kerrontatapojen ja –tyylien opiskeleminen puolivahingossa on osittain savolaisten juurieni avustuksella auttanut huomattavasti minua kirjoittajana. 

Kirjoittaminen on varsinainen kaksiteräinen miekka. Toisaalta se on hirveän vapauttavaa, kun pääsee ajatuksistaan eroon. Henkilökohtaisesti ajatusten kirjoittaminen ylös auttaa minua niiden prosessoinnissa. Ne eivät pyöri mielessä ja sotke muita ajatuksia tai konkreettista toimintaa, kun olen kirjoittanut ne ulos päästäni. 

Toisaalta taas rutinoitunut kirjoittaminen tekee joskus elämän hankalaksi. Kirjoittamiseen syntynyt sisäinen motivaatio on niin voimakas, että kun ei ole mitään mistä kirjoittaa, saattaa kirjoittaa vaikka paskalla käymisestä, eikä se hyödytä ketään eikä mitään. 

Siitä syntyykin toinen ongelma. Kaikki parhaat ideat esimerkiksi lyriikoihin tai blogiteksteihin ja myös ihmisten käyttäytymiseen ja ihmismielen toimintaan liittyvät oivallukset syntyvät yleensä aivan järkyttävässä mielentilassa. Tietenkin lukemani kirjat ja muu materiaali vaikuttavat uuden idean syntymiseen, mutta lopullisen sysäyksen idean syntymiselle ja päätökselle sen kirjoittamisesta syntyvät nimenomaan niissä todellisissa aallopohjissa.

Ne aallonpohjat ovat aivan sietämättömiä mielentiloja, mutta tarvitsen niitä kirjoittamiseen, tarvitsen niitä uusiin ideoihin.

Periaatteessa kirjoitan pelkästään itseäni varten, itselleni. Osa kirjoituksista ovat ”julkisia”, osa ei. Kirjoittaminen on mulle todella tärkeä harrastus, ja siitä on muodostunut tärkeä osa omien ajatusteni prosessointia. Se on yksi osa minua, tapa käyttää ajatuksiani. 

Part 5 - Livenä soittamisen hienous ja keikkakokemukset

Melkeinpä jokaisen bändin toimintaan kuuluu keikkojen tekeminen. Suurin osa nykyään isoista bändeistä on nimenomaan erottunut aikojen saatossa massasta tekemällä ihan hirvittäviä määriä keikkoja aina takapihabileistä nuorisotaloihin ja tunkkaisiin baareihin. Nopealla mietinnällä en keksi kuin yhden kuulemani bändin, joka ei tee keikkoja. Tässä tapauksessa se ei koskaan tehnyt keikkoja, sillä kyseessä on Leevi and the Leavings.

Keikkakulttuuri on periaatteessa hieman vanhahtava tapa, jäänne ”muinaisajoilta”. Aikoinaan kun levyjen ostaminen ja kuunteleminen oli vaikeampaa (esimerkiksi vinyylisoittimet olivat verrattain kalliita ja niin myös levyjen tekeminen oikeassa äänitysstudiossa), oli paljon helpompaa tehdä keikkoja ja siten tehdä itsensä ja musiikkinsa tunnetuksi. Levyttäminen olisi vaatinut niin paljon rahaa, ettei siihen todellakaan ollut esimerkiksi työväenluokasta ponnistavilla orkestereilla varaa. Myös esimerkiksi tanssiorkesterit olivat hyvissä voimissa, sillä silloin vielä vanha lavatanssiperinne oli hyvissä voimissaan. Samalla tavalla tietynlainen nuorisotalokulttuuri ja -keikat olivat esimerkiksi 70-luvulla vielä hyvissä kantimissa, sillä vaikka televisio oli jo olemassa, nuoria kiinnosti enemmän hengata baanalla omiensa joukossa kuin tuijottaa – vielä suhteellisen tylsiä – televeisio-ohjelmia.

Kiinnostava anekdootti sinällään on sekin, että vaikka kyseisen kulttuurin luullaan olevan kaupungeissa jo vähintäänkin käytännössä kuollutta, vielä toimii muutama aktiivinen tanssilava myös pääkaupunkiseudulla. Maaseudulla perinne on vielä paljon paremmassa hapessa. Joka tapauksessa, takaisin asiaan.

Periaatteessa nykyään livekeikkojen pohjimmainen tarkoitus on muuttunut entisajoista, ja nykyään sen päätehtävä onkin lähinnä promotoida yhtyeen uutta materiaalia. Se toteutuu pienillä, klubikokoisilla keikoilla parhaiten. Kuitenkin kun mietitään sitten vähän isompia orkestereita – kuten esimerkiksi Iron Maiden, Metallica, Motörhead – joiden kaikki kiertueet eivät enää perustu uuden materiaalin markkinointiin vaan lähinnä vanhojen hittien soittamiseen, ei perimmäinen tarkoitus enää toteudu.

Kun järkiperustein miettii kiertueiden tekemisen syitä, on ainakin bändin puolesta siihen erittäin helppo vastata. Vaikka kiertueet ovat varsinkin astetta vanhemmille muusikoille jo fyysisesti vaativia, ne tuottavat itse soittajillekin jo paljon mielihyvää. Suurella todennäköisyydellä tuhansien ihmisten edessä esiintyminen joka ilta on todella palkitsevaa ja itsetuntoa hivelevää. Mikäli takana on juuri levynteon luova prosessi, voi kiertue tulla myös hyvänä taukona luovuudesta. Sinä aikana kerkeää yleensä tyhjentää pään ja uusia ideoita alkaa kehittyä.

Myös taloudellinen puoli on otettava huomioon. Kiertueet yleensä tuottavat rahaa, ja parhaassa tapauksessa bändin levyjen myydessä huonosti pitkä ja hyvin suunniteltu kiertue pitää bändin toiminnassa ja leivän syrjässä kiinni. Samalla he myös saattavat esimerkiksi festarikeikkojen kautta saavuttaa paljon uusia potentiaalisia faneja ostamaan levyjä ja oheistuotteita.

Yleisön silmästä kuitenkin kysymys on nykyään monimutkaisempi. Ymmärrän sen näkökulman, että ihmiset haluavat keikoille päästäkseen näkemään omat idolinsa oikeina ihmisinä vaikka tietenkin pienen matkan päästä. Samalla voidaan nostaa esiin myös pointti siitä, että muiden fanien kanssa syntyvä yhteenkuuluvuuden tunne on suhteellisen merkittävä. Kuitenkin kun järkisyitä aletaan miettiä, tulee pienoinen seinä vastaan. Miksi mennä katsomaan jotain orkesteria, kun samat kappaleet voi kuunnella ihan suoraan levyltäkin? Miksi maksaa joidenkin rikkaiden ihmisten näkemisestä, kun saman näköhavainnon voi saada myös kotisohvalta?

Myös keikkojen tekemisen voi promotionaalisista syistä nykyään kyseenalaistaa, kun liikutaan varsinkin nuorisotalotasolla. Nykyään Internetin olemassaolosta johtuen ihmiset ovat tulleet laiskemmiksi, ja epäilemättä se onkin yksi pieni syy nykyiseen – ainakin pääkaupunkiseutujen – nuorisotalojen alasajamiseen. Suurin osa ihmisistä pyörii nykyään esimerkiksi iltaisin enemmän netissä kuin oikeassa elämässä, esimerkiksi juuri nuorisotaloilla. Paskaisilla klubeilla ja nuorisotaloilla ei siis pyöri enää niin paljoa ihmisiä kuin netissä, ja nuorisotalojen pystyssä pitäminen onkin nykyään lähinnä pienempien lasten ja esiteini-ikäisten ja muutaman ”puristin” vastuulla henkilökunnan lisäksi. Sen takia väitän nettipromootion olevan nykyään huomattavasti hyödyllisempää kuin keikkojen tekeminen. Myönnän olevani itsekin siihen syyllinen, sillä olen löytänyt poikkeuksetta jokaisen pitämäni nousevan bändin netin kautta – en nuorisotaloilta.

Baarikulttuuri on myös hieman kyseenalainen. Nykyään  Helsingin keskustassa on olemassa esimerkiksi Georgiaan verrattuna huomattavan vähän baareja, jonne pääsee suhteellisen nimettömiä bändejä soittamaan. Oikeasti nimellisiin rokkibaareihin pääsevät lähinnä ne artistit joilla oikeasti on jo nimeä tai vain ihan järkyttävästi rahaa. Kieltämättä hieman kyyninen mielipide, mutta tällainen kuva minulle on piirtynyt.

Suoraan sanottuna en osaa itselleni kunnollisella tavalla selittää, mikä keikkojen katsomisessa ja tekemisessä niin paljon viehättää. Ne ovat minulle jotenkin mystisiä tapahtumia.  Kun järjellä miettii, mitä helvetin ideaa siinä on? Bändi soittaa yleisölle, joka on maksanut siitä, että saa kuunnella bändin musiikkia bändin soittamana? Ei siinä välttämättä ole mitään eroa esimerkiksi studiolevyihin tai varsinkaan livelevyihin? Siltikin miljoonat ihmiset vuodessa ostavat keikkalippuja ja käyvät katsomassa orkestereita? Jos miettii kylmän analyyttisesti, koko keikkakulttuuri oikeastaan on täysin turhaa. 

Ehkä se on juuri se asia, joka tekee hyvillä keikoilla käymisestä niin euforista ja keikkojen soittamisesta – yleisölle esiintymisestä – niin viehättävää ja mystistä. En todellakaan osaa selittää kyseisen kulttuurin nykyarvoa tai tarkoitusta, mutta ehkä juuri sen takia rakastan sitä yli kaiken.

Part 4 - Nepalilainen onnellisuuden tantra

Tämä kirjoitus lähtee – ei tällä kertaa puhtaasta kateudesta – vaan puhtaasta arvostuksesta. Hyvä ystäväni Jukka Sainio on pitänyt jo hyvän aikaa englanniksi blogia ”Enhanced life?” siitä, miten hän pystyy toteuttamaan nepalilaisen onnellisuuden tantran ohjeita omassa elämässään ja siten mahdollisesti vaikuttamaan oman elämänsä laatuun. Nyt Jukka pyysi minua pieneen blogien väliseen keskusteluun, ja aion pyöritellä näin sairaslomani ratoksi nyt muutamia ajatuksia yhteen tantran ohjeeseen liittyen.

Ohjeita on yhteensä 45. Pääosa niistä oli erittäin hyviä, joten ymmärrän täydellisesti, miksi Jukka valitsi juuri tämän tantran toteutettavakseen. Ohjeiden suuren määrän takia oli myös erittäin vaikeaa yritä valita jokin analysoitavaksi, sillä herkullisia ohjeita oli ainakin parikymmentä. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin yhteen suhteellisen selkeään, josta Jukkakin on jo ehtinyt kirjoittaa blogissaan.

Tantran yhdeksäs ohje kuuluu suomeksi näin: ”Rakasta syvästi ja kiihkeästi. Se voi myös sattua, mutta se on ainoa tapa elää elämää täydellisesti.” 

Kieltämättä ohje pitää loistavasti paikkansa, mutta se on paljon monitahoisempi kuin mitä antaa ymmärtää. En tunne tantran taustoja, sillä en nopealla etsimisellä löytänyt mitään lukemisen arvoista tietoa. En ole myöskään lukenut alkuperäisiä aineistoja, mutta väitän että silti kuka tahansa voi tehdä oman tulkintansa ohjeesta ja yrittää elää sen mukaan. 

Mitä on kiihkeä rakastaminen? Sitäkö, että viedään tyttöystävälle kasa lahjoja ja puoliksi tekohymyllä toivotetaan hyvää syntymäpäivää? Sitäkö, että ostetaan liput esimerkiksi leffaan ja käydään ”nyt kerrankin ton mieliksi” katsomassa jokin romanttinen komedia tai mikä tahansa elokuva. Edellä mainituissa asioissa ei toki ole mitään vikaa ja ne voivat kuulua (tai olla kuulumatta) normaaliin parisuhteeseen, mutta ne eivät anna kovin kiihkeätä kuvaa.

Kiihkeys on enemmänkin sitä, että on läsnä, elää hetkessä ja myös vähän sitoutuu toiseen. Lahjaksi voi vieläkin viedä kasan lahjoja, mutta yhtä hyvä lahja voi myös aivan hyvin olla yhdessä vietetty päivä, jolloin toinen osapuoli keskittyy parempaan puoliskoonsa täydellisesti ja osoittaa kiintymystään pitkin päivää. Siinä on jo kiihkeyttä ja syvyyttä ihan eri tavalla kuin lahjakasassa. Sitä varmaan useimmat arvostavat kuitenkin eniten.

Ohjeessa ei puhuttu mitään siitä, mitä tulisi rakastaa syvästi ja kiihkeästi. Tulisi vain rakastaa, eikä rakkautta rajattu mihinkään ahtaaseen kontekstiin. Fiksu veto, sillä rakkautensa voi kohdistaa moniin asioihin. Toisten ihmisten ja itsensä lisäksi voi rakastaa myös erilaisia asioita. Musiikkia, tanssia, kuvataidetta, kirjallisuutta; melkein mitä vaan, eikä siinä ole mitään väärää. Jotkut rakastavat jopa urheiluakin.

Mitä hyötyä on siitä, että rakastaa syvästi ja kiihkeästi? Ei siitä oikeastaan ole kuin hyötyä, mikäli pystyy hyväksymään sen riskin, että sen takia voi sattua pahastikin. Pahimmassa ihmisten välisessä tapauksessa suhteen voi rakastaa hengiltä tai jos kyseessä on yksipuolinen rakkaus, voi vastakaiuttomuus johtaa pitkälliseen masennukseen. Jotakin asiaa – kuten esimerkiksi taidetta – rakastaessa voivat asiat vyöryä niin kovaa pitkin alamäkeä, että tilanne tuhoaa koko ihmisen identiteetin, minuuden.

Mikäli sen riskin uskaltaa ottaa, elämä aukeaa ihan uudella tavalla. Kun rakastaa itseään ohjeen mainitsemalla tavalla, oma mielenterveys on niin hyvässä kunnossa, että se avaa paljon mahdollisuuksia muista välittämiselle. Joku viisashan on jossain sanonut, että rakastaakseen muita, on rakastettava ensin itseään. Kun itsensä rakastaminen on mahdollistanut muut tunnesiteet, voi esimerkiksi puolisoaan rakastaa syvästi ja kiihkeästi. Se tekee suhteesta aivan uudenlaisen. Kiihkeästi ja syvästi rakastamalla (mihin sisältyy juuri hetkessä eläminen, toiseen huomionkiinnittäminen, etc.) pari lähentyy huomattavasti keskenään ja tietynlainen jopa lapsen innostuksen tapainen kiinnostus ja ikävä toisen luo – jonka kiihkeys juuri aiheuttaa – pitää rakkauden olemassa ja hyvissä kantimissa. Väitän, että seksuaalisuus liittyy tähän vahvasti, vaikka myös keskinäinen keskustelutaito on hyvin tärkeä osa yhdessäoloa. 

Erilaisia asioita rakastamalla syvästi ja kiihkeästi, niistä saa enemmän irti. Väitän, että esimerkiksi muusikko, jolle musiikki on pelkkä työkalu ja keino saada tuloja, saa musiikista paljon vähemmän irti kuin esimerkiksi pelkkä sivutoiminen harrastaja, joka kuitenkin saa musiikista huimia tunnetiloja ja eskapismia sen takia, että se on hänen intohimonsa, yksi suurimmista rakkauksistaan. Rakastamalla itseään, omia töitään ja taidettaan mikä tahansa taiteilija voi saada itsestään aivan uusia asioita irti.

Toisin sanoen ohje on täysin oikeassa. Riski, joka jo ohjeessakin mainitaan – sen todellisuudesta huolimatta – kannattaa ihan oikeasti ottaa, sillä loppujen lopuksi itsensä täysillä mukaan heittäminen on paljon kannattavampaa kuin iskun ottamisen pelkääminen ja sen takia ikään kuin säästöliekillä eläminen. Vaikka välillä tulisikin iskuja, niistä saadut vammat eivät ole pysyviä. Ne paranevat. Iskuista huolimatta on erittäin todennäköistä, että täysillä eläessä kokee enemmän, saa mitä hienoimpia muistoja ja kokee enemmän onnellisuuden hetkiä kuin edellä mainitulla säästöliekillä. 

Periaatteessa koko asiaa voisi verrata autolla ajamiseen. Nopeusrajoitusten (eli kulttuurin luomien käyttäytymissääntöjen ja muiden kirjoittamattomien lakien) mukaan ajaminen kannattaa, mutta mieluummin sitä painaa kaasun pohjaan vitosvaihteella ja vähän suurentuneesta kolaririskistä huolimatta ajaa kovaa – sillä siten vauhdista ja hienoista ohituksista saa isommat kiksit. Siksi myös ajamista kannattaa tehdä itse, eikä vain katsoa sitä televisiosta.

Kiitos Jukka. Pitäisi kokeilla useampiakin tantraohjeita.

Part 3 - Uusi tupakkalaki

Epäilemättä varsinkin kaikki TiLu:ssa kirjoilla olevat lukiolaiset ovat kuulleet ”uudesta tupakkalaista”, eli toisin sanoen nykyisen tupakkalain uusista muutoksista, jotka astuvat voimaan ensimmäisenä päivänä lokakuuta 2010. Vaikka TNS-Gallupin tekemän kyselyn mukaan enemmistö suomalaisista ja myös enemmistö suomalaisista nuorista kannattaa uusia kieltoja ja rajoituksia, omiin korviini on kantautunut enimmäkseen lähinnä kritiikkiä uusista muutoksista.

Pääosin uudet lakimuutokset saavat kannatukseni. On sinällään ihan hyvä, että tupakointi – kuten alkoholin käyttökin – on täysin kiellettyä jatkossa alle 18-vuotiailta, sillä aiemmin vain tupakan ostaminen oli alaikäisiltä kiellettyä. Poliisi ei tullut nappaamaan tupakkaa pois suusta ja kirjoittamaan sakkolappua, mikäli näki alaikäisen vetämässä röökiä. Myös tupakointikiellot kouluissa, päiväkodeissa ja ravintoloissa saavat kannatukseni, sillä kyseisten paikkojen työturvallisuus paranee silloin huomattavasti. Ihan hyvä, että jokainen voi käydä esimerkiksi baarissa joutumatta alttiiksi passiiviselle tupakoinnille. Tiivistettynä siis minusta on ihan hyvä, että tupakkatuotteet ovat kiellettyjä alle 18-vuotiailta - kun kerran kaikki muukin päihdyttävä on - eikä kaikkien tarvitse altistua passiiviselle tupakoinnille vasten tahtoaan. Eihän kukaan pakota juomaan viinaakaan. Sen takia on ihan hyvä, ettei joka paikassa saa tupakoida, sillä eihän viinaakaan saa juoda julkisesti, mikäli aiheuttaa järjestyshäiriöitä. Oikeastaan nämä asiat ovat tavallaan verrannollisia toisiinsa; kun tupakoit julkisesti, tuloksena on tupakanhaju sekä se, että muut läsnäolijat altistuvat tupakansavulle. Kun taas juot viinaa julkisesti, tuloksena on päihtynyt olotila sekä suuri riski siitä, että aiheutat järjestyshäiriöitä millä tahansa mahdollisella tavalla. Järjestyshäiriö esimerkiksi möykkäämällä ei ole vielä kovin kummoista, mutta jos esimerkiksi rikot yksityis- tai valtion omistuksessa olevaa omaisuutta, alkaa päihtymyksen aiheuttamat haitat olla jo samaa tasoa kuin tupakoinnilla. Yllättävän moni vahingonteko myös on tehty päihtyneenä. 

Oikeastaan päätöksessä itsessään ei ole valittamista, mutta kyse onkin periaatteesta, yksilönvapaudesta ja lyhytnäköisyydestä ja se suoraan sanottuna ärsyttää minua aika tavalla. Haluan jo tässä vaiheessa tehdä selväksi, että minua ei vituta niiden tupakoivien 14-vuotiaiden puolesta, joiden elämä menee hankalaksi. Minua vituttaa tupakoijien puolesta yleensä. Suomen tavoite täydellisestä savuttomuudesta ensimmäisenä maana maailmassa on minusta lähes surkuhupaisuuden huipentuma. 

Se, että tupakoinnin vaarallisuutta mainostetaan käytännössä joka paikassa, on minusta huvittavaa. Onhan se toki terveydelle haitallista, mutta esimerkiksi alkoholin vaarallisuudesta – joka on itse asiassa vaarallisempaa kuin tupakka – ei varoiteta käytännössä missään. Ainoat julkiset varoitukset ovat lähinnä viiniyhtiöiden omasta, vapaasta tahdostaan pullojen kylkiin laittamat ”Drink responsibility” –tekstit.

Otetaanpa esimerkki tästä paradoksista. 

Dr. Ben Kim julkaisi nettisivuillaan vuonna 2007 listan kymmenestä vaarallisimmasta päihdyttävästä aineesta viitaten arvostetun brittiläisen lääketieteen aikakauslehden The Lancetin julkaisemaan tutkimukseen aiheesta. Kriteereinä listalla olivat päihdyttävän aineen fyysiset haittavaikutukset käyttäjälle, aineen aiheuttaman riippuvuuden voimakkuus sekä aineen kokonaisvaltainen vaikutus yhteiskunnalle. Tupakka oli sijalla yhdeksän, ohittaen kymmenen parhaan joukosta vain aineen nimeltä Buprenorphine (”lempiniminä” myös bube tai subbies), jolle en löytänyt suomenkielistä vastinetta. Alkoholi sen sijaan löytyi listalta sijalta viisi, eikä kuningas alkoholin ohi päässeet kuin katumetadoni, barbituraatit (uni- ja rauhoittavia lääkkeitä), kokaiini ja heroiini. On myös huomionarvoista, että kannabis ei päätynyt koko kymmenen vaarallisimman aineen listalle ollenkaan. Sama tutkimus kertoi myös, että tupakan on arvioitu aiheuttavan noin 40% kaikista sairaalahoitoa vaativista sairauksista kun alkoholi oli sekaantunut jopa 50% sairaalahoitoa vaativiin sairauksiin.

Heti perään on myös hyvä todeta, että edellä mainitun tutkimuksen kanssa samalta vuodelta olevan toisen tutkimuksen mukaan suomalaisten, työikäisten miesten ja naisten yleisin kuolinsyy vuonna 2007 oli joko alkoholiperäinen tauti tai tapaturmainen alkoholimyrkytys. On myös huomionarvoista, että miehillä  kuolemat alkoholisairauksiin vuosien 1986-2006 välisenä aikana lisääntyivät noin 2,5 % vuodessa. Naisilla alkoholisairauksiin kuoleminen vuosien 1986-2006 välisenä aikana lisääntyi noin 4,9 % vuodessa. 

Tästä päästäänkin varsinaiseen kysymykseen. Kun toimitaan Suomen mittakaavassa, kumpi on tilastollisten tietojen valossa suurempi ongelma, alkoholi vai tupakka? On aivan selvää, ettei kumpikaan kyseisistä päihteistä nyt ilmestyessään läpäisisi millään ”turvallisuustestejä” kuluttajan saataville asti. Molemmat päihteet ovat myös olleet osa kulttuuriamme niin kauan, että alkoholin puolusteleminen kulttuurillisena perinteenä on ihan yhtä typerää kuin tupakankin. Mistä siis johtuu se kummallinen ”tappakaa tupakoitsijat” –asenne, kun alkoholi on tilastollisessa valossa paljon suurempi kansanterveydellinen ongelma? Tietysti keskusteluun voidaan ottaa mukaan se pointti, että uusilla säädöksillä ehkäistään tulevien sukupolvien tupakointi. Tarkoitushan on periaatteessa hyvä, mutta minkä ihmeen takia tulevien sukupolvien viinanjuontia ei pyritä ehkäisemään millään lailla? Jos kerran tulevien sukupolvien tupakoinnista on tehty ongelma, minkä takia alkoholin suhteen sama ongelma on täysin sivuutettu? Alkoholi edelleen aiheuttaa enemmän kuolemaa Suomessa kuin tupakka.

Koska alkoholin juominen on yksilön oma valinta, eikä siihen kukaan tunnu puuttuvan, pitäisi tupakoinninkin olla yhtälailla yksilön oma valinta, eikä kenenkään pitäisi antaa vaikuttaa siihen päätökseen. On mielenkiintoista, että nykyinen hallitus on päättänyt löydä tupakan valinneita suhteettoman suurella moukarilla vain muutama vuosi alkoholiveron alennuksen jälkeen.

Kaikista huvittavinta tässä skenaariossa, jota kovasti yritän hahmotella järkeväksi kokonaisuudeksi, on se, että tupakan kieltämiseen on vedetty mukaan myös jo aikoinaan EU:n kieltämä nuuska. Uusilla muutoksilla ei pyritä kieltämään kokonaan nuuskan käyttöä, mutta tehdään se entistä vaikeammaksi. Tuontirajoitukset kiristyivät vain 30 rasiaan per henkilö, eikä nuuskaa saa vastedes viedä edes lahjaksi. Missä on taas se paljon puhuttu looginen ajattelu? Totta kai nuuska on paljon helpompaa kieltää jo kulttuurillisistakin syistä, sillä se on ollut mukana ihmisten toiminnassa huomattavasti lyhyemmän aikaa kuin tupakka tai alkoholi. Toisaalta taas miksi yrittää hutkia kärpästä moukarilla, kun samalla moukarilla voitaisiin huonomminkin tähtäämällä listiä paljon pahempi ongelma? Samaa sanoi jo RKP:n kansanedustaja Stefan Wallinkin; hän ei ymmärrä, miksi hyttystä pitäisi ampua tykillä. Miksi siis käydä marginaali-ilmiön kimppuun, kun kaksi paljon isompaa peikkoa riekkuu vapaana?

Tupakkakeskusteluun on myös pakko liittää eräs fiskaalinen pointti. Tupakasta nimittäin rapsahtaa valtion kassaan vuosittain noin 650 miljoonaa euroa. Kyseessä ei ole mikään elämää suurempi rahamäärä, mutta odotan silti innolla sitä, millä 650 miljoonan euron verotulovako vuosittain meinataan peittää. Toivoa tuottavat tänä vuonna ilmestyneet uutiset siitä, että Suomi tuki Kreikan talouskriisiä noin 1,7 miljardilla eurolla (se tarkoittaa noin sataa euroa per kansalainen – ja se on vähätuloisille jo aika helvetin paljon rahaa) sekä otti uutta valtionvelkaa 13 miljardia euroa. Samalla myös annetaan veroalennuksia. Jokainen voi näillä tiedoilla maalailla omat pirut seinilleen.

Tehdäänpä vielä oma mielipiteeni selväksi. Tarkoitukseni ei ole kieltää yhtään mitään – haluan vain provosoida keskustelua alulle. Kirjoitukseni pointti on siinä, että tupakan kieltäminen on täysin irrallinen ajatus verrattuna siihen, mitä kaikkea muuta yhtä vaarallista voitaisiin kieltää. Toisin sanoen tupakalle halutun täyskiellon voi kärjistää pelkäksi tupakoitsijoille vittuiluksi, yksilönvapauden sortamiseksi ja ajojahdiksi. Vaikka kukaan sitä ei ääneen sanokaan, yritetään mielestäni tässä tehdä tupakoijista yhteiskunnan silmissä huonompia ihmisiä. Hyvänä esimerkkinä siitä toimii nykyiset, tiettyjen lentokenttien tupakointikopit. Parhaissa paikoissa ne ovat käytännössä keskellä odotushallia todellisina selleinä, joista puuttuu vain kyltit ”Katsokaa, olen tupakoitsija, siis huono ihminen”. Odotan kieltämättä innolla, mitä tuleman pitää.

Tiivistetysti ajattelen niin, että yksikään ihminen ei ole toista huonompi, koska hän on tehnyt valinnan ja aloittanut tupakoinnin. Yksikään ihminen ei ole myöskään yhtään toista huonompi, koska juo viinaa. Miksi siis jahdata tupakoitsijoita tai ylipäänsä ketään oman valintansa takia?

On selvää, että tupakointi on terveydelle haitallista. On selvää, että alkoholi on terveydelle haitallista. On selvää, että autolla ajaminen on terveydelle haitallista. On selvää, että talosta poistuminen on terveydelle haitallista, ja on myös selvää että sisälle lukkiutuminen on terveydelle haitallista. Elämä on terveydelle haitallista. Eläkää silti täysillä.

Taneli

Lähteet

http://www.suomenash.fi/fi/tupakkapolitiikka/lainsaadanto/tupakkalain+muutos+2010/

http://www.suomenash.fi/fi/tupakkapolitiikka/lainsaadanto/tupakkalain+muutos+2010/suomalaiset+tukevat+tupakkalakia/

http://www.ukkinstituutti.fi/filebank/428-korhonensyventavat2010.pdf

http://drbenkim.com/ten-most-dangerous-drugs.html

http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Wallin+Kaksinaismoralismi+kukkii+nuuskakeskustelussa/1135242226724

http://www.hs.fi/talous/artikkeli/Suomen+tuki+Kreikalle+nousemassa+17+miljardiin+euroon/1135256519738

Part 2 - Elämän väriskaala ja harmaan eri sävyt

Otsikko on kieltämättä lievästi sanottuna hämärä. No, se kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa sitä, että elämä ei ole mustavalkoista. Kaikkihan sen tietävät, mutta se on jo ihan eri asia, onko se hyvä vai huono juttu. Mustavalkoisuus voidaan mieltää myös esimerkiksi pahan ja hyvän tasapainona ja niin, että ihminen on sekoitus molempia (eli harmaa), mutta en keskity tähän ajattelutapaan. 

Periaatteessa se, että elämä ei ole mustavalkoista, on hyvä asia. Mikäli itse ymmärtää, ettei elämä ole mustavalkoista ja pitää elämän ”värillisenä”, voi ymmärtää paljon enemmän aina konkreettisista asioista erilaisiin näkökulmiin. Päätöksiä tehdessä voi pyöritellä monia eri näkökulmia ja vaikka pääajatus saattaisikin hämärtyä, on tiettyjä juttuja pyöritellessä ihan hyvä miettiä asioita monelta kantilta. Myös kompromissien tekeminen on helpompaa ja esimerkiksi sosiaalisten ristiriitojen selvitteleminen ja ratkaiseminen on paljon sujuvampaa, kun asioita ei mieti mustavalkoisesti. Ihmisten kanssa toimeen tuleminen ja heidän ”ajatustensa lukeminen” sekä ymmärtäminen ovat huomattavasti helpompaa. Tämän tapaiseen mustavalkoisuudettomuuteen liittyvätkin aika läheisesti empatia, mielenteoria ja vähän sympatiakin.

Toisaalta taas siinä, että mitään ei pidä mustavalkoisuutena on hirveästi myös huonoja puolia. Keskusteluihin mustavalkoisuudesta saa ikuisen natsikortin: ”Hei se ei oo niin mustavalkoista!”. Periaatteessa kyseistä korttia voi käyttää ihan missä tahansa asiayhteydessä tai keskustelussa pois lukien tietysti palikkatyylisen loogiset asiat kuten esimerkiksi matematiikka tai muut yhtä loogisesti todistettavissa olevat luonnontieteelliset asiat. Mutta esimerkiksi poliittisissa päätöksissä mustavalkoisuuskorttia voi käyttää käytännössä loputtomiin, ja siitä se varsinainen ongelma syntyykin. Olen sitä mieltä, että nyky-yhteiskunnan demokratia on varsinainen elämän ”värikylläisyyden” riemuvoitto. Kun jokaisen mielipidettä kuunnellaan, ei saada aikaan tarpeeksi radikaaleja päätöksiä. Esimerkiksi jos oikeasti haluttaisiin tehdä jotain ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi, tarvittaisiin radikaaleja ja osittain jopa mustavalkoisia päätöksiä. Jos esimerkiksi päästösopimuksia sorvatessa kuunnellaan joka ikistä öljy- ja autoyhtiötä joka vain uskaltaa avata suunsa, ei minkäänlaista todellista päätöstä saada millään aikaan. Kun jokaiselle inisevälle yhtiölle kirjataan jonkinlainen etuoikeus tai muu vastaava säädös, missä on kyseisen sopimuksen lopullinen vaikutus? Totta kai tällä esimerkkisopimuksella voi olla jonkinlaista merkitystä päästöjen rajoittamisen suhteen, mutta pointtina tässä on se, että suurella todennäköisyydellä päätöksen aiheuttama konkreettinen päästöjen väheneminen ei ole riittävää. 

Yleensä myös päätösten tekeminen kestää aivan liian kauan. Jos taas jokainen, joka uskaltaa avata suunsa, myös käyttää puheenvuoronsa kertoakseen oman näkökulmansa asiaan, päätöksen tekemiseen tuhraantuu aivan liikaa kriittistä aikaa. Yleensä radikaalien ja kriittisten päätösten tekemisessä lopullisen sopimuksen tehon lisäksi yksi merkittävimmistä asioista on se, kuinka nopeasti päätös saadaan aikaan. Esimerkiksi juuri ilmastonmuutoksen suhteen päätöksen tekemiseen käytetty aika on erittäin oleellinen tekijä. Toinen hyvä esimerkki ajan tuhlaamisesta demokratian keinoin on on Vesa Laukkasen legendaarinen puhe eduskunnassa vuonna 1995, kun keskusteltiin, pitäisikö Suomen liittyä EU:hun vai ei. Eräiden sivustojen mukaan puhe alkoi joskus kahden aikoihin yöllä ja kesti noin neljä ja puoli tuntia. Laukkasen aiheet polveilivat aina Raamattuun asti, eikä tarkoituksena oikeastaan ollut mikään muu kuin pitkittää päätöksen tekemistä.

Joissain päätöksissä on hyvä, että asioita pohditaan monelta kantilta ja asian tiimoilta kuullaan mahdollisimman montaa henkilöä ja punnitaan mahdollisimman monta mielipidettä, mutta tiettyjen päätöksien kohdalla en pidä sitä ollenkaan hyvänä asiana. Esimerkiksi juuri ilmastonmuutoksen kaltaisten kysymysten – jotka pahimmillaan saattavat määritellä koko ihmiskunnan tulevaisuuden – kohdalla pitäisi yksinkertaisesti heittää demokratia syrjään ja käyttää puolueetonta ja objektiivisesti toimivaa asiantuntijaryhmää. Tätä täydentäisi vielä tehokas vallankäyttäjä, joka jättäisi vähemmistöjen ja omia etujaan tavoittelevien yhtiöiden ja yksityishenkilöiden ininät täysin omaan arvoonsa, sillä aina löytyy joku, jolle päätös ei kelpaa. Periaate on suunnilleen sama kuin esimerkiksi rokotteissa; yksittäisille ihmisille ne saattavat aiheuttaa sivuoireita ja sairauksia, mutta yhteiskunnallisella ja kansallisella tasolla ne ovat massalle hyödyksi.  Toisin sanoen tietyissä päätöksissä pitäisi käyttää hieman mustavalkoista ajattelutapaa, eikä ajatella kaikkia mahdollisia harmaan sävyjä. En halua väheksyä yhtäkään ihmisryhmää, mutta mielestäni tällainen toimintatapa on lähes ainoa toimiva keino, jolloin nopeita, radikaaleja päätöksiä vaativissa tilanteissa voidaan saada tarpeeksi nopeasti jotain aikaa.

Haastoin muuten kolme kaveriani kirjoittamaan myös blogia; Anan, Danin ja Konstan. Tarkoituksena on kirjoitella omia ajatuksia ja mielipiteitä ylös ja pyöritellä ja kommentoida niitä. Kyseessä on eräänlainen vapaa aivoriihi.

Seuraavaan kertaan, kommentoikaa ja vittuilkaa entistä enemmän.

Taneli

Part 1 - Mitä helvettiä?

Tämä blogi lähtee ihan silkasta kateudesta. Muutama ystäväni ja kaverini kirjoittavat erilaisten kontekstien alla niin loistavia blogeja, että en kestänyt enää. Oli vihdoinkin pakko luoda oma blogi, suomeksi. Joka kerta kun olen lukenut edellämainittujen kavereideni blogeja, on minut vallannut ihan hillitön tarve kirjoittaa omaa blogia. En vain ole saanut aikaiseksi, sillä kieltämättä aika on välillä näin kouluvuoden pyöriessä aika helvetin kortilla. Toinen syy sille, etten ole aiemmin aloittanut, on yksinkertaisesti sisältö. Kirjoitan oikeastikin päiväkirjaa, ja heti alusta alkaen oli selvää että tämän blogin tekstit tulevat olemaan suurin piirtein samaa tasoa niiden kanssa. Ongelma syntyikin siitä, mihin vedän yksityisasian ja "julkaistavan" asian välisen rajan. Veikkaan, että tulen puhumaan useastikin ohi suuni, mutta ainakin edes yritin. Älkää loukkaantuko, vaikka löytäisittekin itsenne täältä.

Vaikka luultavasti kaikki tätä lukemaan eksyvät tietävät kuka minä olen, kerron silti hieman itsestäni. Olen 17-vuotias pitkätukkainen lukiolainen, joka koulussa nukkumisen lisäksi harrastaa jääkiekon pelaamisen ja tuomaroinnin lisäksi kaikenlaista hörhöilyä kuten musiikkia, kirjallisuutta ja filosofiaa. Musiikkia, kirjallisuutta ja filosofiaa. How gay is that? 

Ajatusmaailmallisesti olen erittäin liberaali, hedonistinen ja eskapistinen melankolikko. Melankolikko on ehkäpä maailman typerin termi kuvaamaan ihmistä, joka on hyvin melankolinen, mutta paremman puutteessa sekin kelpaa.

Blogin nimi tulee siitä, että vaikka olen täysin parantumaton haaveilija, olen samalla myös erittäin kyyninen varsinkin nyky-yhteiskuntaa kohtaan. En todellakaan usko, että voin muuttaa tätä maailmaa - enkä sen tähden edes halua yrittää - vaan lähinnä yritän sopeutua tähän meininkiin, tehdä omasta maailmastani itselleni parhaan mahdollisen. Siitä huolimatta en jätä kritisoimatta mitään, mikä mielestäni ansaitsee kritiikkiä. Esimerkiksi Suomen politiikka on mielestäni yksi hauskimmista kritisoinnin aiheista. Muutama kaverini tietääkin varsin hyvin, mitä poliittisesti sitoutuneiden ihmisten kritisointini voi "parhaimmillaan" olla.

Pidän itseäni erittäin taiteellisena persoonana. Jos pitäisi etsiä itseäni kuvaava termi, se ei olisi muusikko tai kirjoittaja, se olisi taiteilja jo senkin takia, että kirjoitan ja sävellän niin paljon (suurin ongelmani luovassa työssä onkin kaikkien "teosten" saattaminen valmiiksi - tyhjästä aloittaminen ja sovittaminen onnistuvat hyvin, mutta viimeistely, what a nightmare...), etten voi lokeroida itseäni vain muusikoksi tai kirjoittajaksi. Taiteilija -termi kuullostaa kuitenkin niin "homolta", että ArtFaqin sijasta mieluiten käyttäisin itsestäni mieluiten vain termiä "luova".

Olen myös luovassa työssä suhteellisen pinttynyt perfektionisti. En yleensä näytä yhtäkään tekstiä kenellekään, ennen kuin se on omasta mielestäni valmis. Myös musiikillisten asioiden suhteen olen tietyllä tapaa perfektionisti. Voisin hieroa jotain pientä nyanssia lähes loputtomasti, mutta joskus on aina pakko lopettaa. En todellakaan tykkää soittaa mitään omasta mielestäni puolivalmista, vaikka välillä onkin pakko. No, elämä nyt vain on sellaista.

Tuliko sellainen fiilis, että olisin jotenkin kusipäinen? Saatoit osua oikeaan. Minusta olisi mielettömän hauskaa ladella täysin mustavalkoisia mielipiteitä ja nuijia jokainen "vastustaja" niin syvälle maanrakoon kuin ikinä mahdollista, mutta en pysty siihen. Olen itse pahin viholliseni, sillä yleensä onnistun aina itse argumentoimaan itseni suohon, oli kyse mistä tahansa. Sen takia minussa on myös toinen puoli, joka on yllättävänkin herkkä. Ottakaa itse selvää.

Nyt olen päässyt alkuun ja saa nähdä, mitä seuraavaksi. Seuraavaan kertaan; kommentoikaa, vittuilkaa.


Pieni lisäys; Kirjoitukseni saattavat tuntua nuoruuden idealistisilta tai muuten vain "halki-poikki-pinoon" -tyylisen radikaaleilta, mutta jos näistä ei mitään muuta irtoa, niin ainakin pientä keskustelua ja hyvät naurut muutaman vuoden päästä.

Taneli