Terve. Kuten sanottu, muutoksen tuulet puhaltavat tähänkin blogiin. Ja vittu että muuten tuulee! Sovin yhden kaverini kanssa aloittavani blogin kirjoittamisen kunnolla osittain huvin vuoksi ja osittain myös valmistautuaksemme äidinkielin YO-kokeeseen. Vaikka pääasiallisesti slangi- ja puhekielipainotteisen – jopa hymiöillä höystetyn – blogin kirjoittaminen ei välttämättä erikoisesti kehitä analyyttista ja johdonmukaista ongelmanratkaisutaitoa tai kykyä rakentaa viisaasti jäsenneltyjä, elämää suurempia esseitä, kehittää tämä ainakin kirjoittamisen nopeutta ja rutiinia. Vitut pienistä, onpahan ainakin hauskaa! Siksi lisäänkin tyylillisesti uudistuneeseen blogiini ensimmäisen, virallisen hymiön.
☺
Noin! Tästä tekstistähän tuli silmänräpäyksessä jo heti paljon iloisempi.
Oli miten oli, eräs nimeltä mainitsematon bloggariystäväiseni käsitteli edellisessä kirjoituksessaan (linkki löytyy tämän kirjoituksen lopusta) vihaa, raivoa ja suuttumusta, käytännössä siis aggressiota. Taidanpa vittuillakseni purkaa aggression syntyä hieman.
Aggressiivisuus ja aggressio itsessään on kiinnostanut psykologeja kautta aikain, sillä se tuntuu olevan varsin globaali tunne. Jokainen ihminen tuntee jonkinlaista aggressiota lähes päivittäin. Aggressio on psykologisesti määritelty ihmisen sisäiseksi tilaksi, johon liittyy suuttumuksen tunteita, vihamielisiä ajatuksia sekä fysiologisia reaktioita, kuten esimerkiksi pulssin kohoamista, adrenaliinin erittymistä sekä punastumista. Aggression tunne itsessään ei välttämättä ole negatiivinen tai väärä, vaikka se usein yhdistetäänkin siihen. Suuttumus voi myös olla luonnollista – jopa terveellistä. Kieltämättä kaikkien on päästeltävä höyryjä aina välillä, eikä aggressio ole kuin tunne. Se ei välttämättä johda minkäänlaisiin tekoihin.
Biologisesta näkökulmasta katsottuna aggressiivisuuteen vaikuttavat temperamentti, perimä ja ympäristö sekä sukupuolierot. Erään biologisen mallin mukaan temperamentti ja luonteenpiirteet säätelevät käyttäytymistä ja aggressiivisuutta enemmän kuin ympäristötekijät. Väitteessä on vinha perä, mutta se ei silti pidä täysin paikkaansa. Loppupeleissä ympäristö vaikuttaa huomattavasti aggression syntyyn. Esimerkiksi Elijah Andersonin käyttämä nimitys ”Katujen koodi” on synonyymi normistolle, joita hänen tutkimansa amerikkalaiset nuoret käyttivät käyttäytyessään ryhmässä. Pienikin loukkaus koettiin uhaksi ja sen vuoksi se se synnytti aggressiivista käyttytymistä nuorissa. Parhaimmillaan loukkaus saattoi johtaa suomalaistenkin aktiivisesti harrastaman ”Turpaan ja karkuun” –nimisen seuraleikin pelaamiseen. Anderson on myös ystäväisensä Bushin kanssa tutkinut tilannetekijöiden vaikutusta aggressiiviseen käyttäytymiseen ja todennut, että tilannetekijöillä on loppujen lopuksi yllättävän suuri merkitys aggressiivisten ajatusten ja käyttäytymisen heräämiseen. Berkowitzin mukaan taas sisäinen malli vaikuttaa aggresiivisen käyttäytymisen esiintymiseen huomattavasti.
Suomalaisten tutkijoiden tekemä kaksostutkimus aggressiivisesta käyttäytymisestä on osoittanut, että perimän ja ympäristön monimutkainen suhde vaikuttaa huomattavasti ihmisen aggressiivisuuteen. Myös aivovauriot ja hermostolliset sairaudet voivat vaikuttaa aggressiivisuuteen. Siitä toimii hyvänä todisteena surullisenkuuluisa Phineas Gage, jonka vasen otsalohko ja ilmeisesti osa oikeatakin menivät aikalailla kansanomaisesti ilmaistuna tuhannen pillun päreiksi erään julkean rautakangen toimesta. Huvittavaa sinänsä, että nykyään Gagen kallo ja kyseinen rautakanki ovat amerikkalaisessa museossa kaikkien pällisteltävinä.
Oli miten oli, myös sukupuolierot vaikuttavat aggressiivisuuteen. Käytännössä se siis tarkoittaa sitä, että vedettyäni tämän kortin hihastani luultavasti miehet ajautuvat naisia helpommin aggression valtaan ja teurastavat minut, vieläpä jopa ihan oikeutetusta syystä. Urpofeministien aggressiivisuuden tasoa syystä tai toisesta ei ole tutkittu, luultavasti tutkijat pelkäsivät oman terveytensä puolesta ja jättivät tärkeähkön tutkimuksen tekemättä. Peilisoluja sen sijaan on tutkittu, ja on huomattu että niiden vaikutus on myös kirjoittamisen arvoinen. Ihminen saattaa nimittäin kopioida aggressiivisesti käyttäytyvää ihmistä näppärien pikku peilisolujensa avulla. Yhdysvaltalainen aivotutkija Marco Iacoboni on ollut yksi suurista idealisteista tällä alalla.
Evoluutiopsykologian näkökulmasta katseltuna aggressiivisuudella on ollut tärkeä merkitys eloonjäämisestä. Tapa tai tule tapetuksi –teoriaa kehitti aikoinaan Kondrad Lorenz. Aggressio on hänen mukaansa synnynnäinen tunne, jota on välillä päästävä purkamaan. Kärjistettynä selittänee luultavasti tappelut nakkikioskilla ja ”muuten vaan” –periaatteella ihmisten mukiloinnin.
Mikäli kokkeli maistuu, kehitteli muuan Freudkin mielenkiintoisia teorioita aggressiivisuudesta. Freudin ajatuksena aggressiivisuudesta oli simppelisti kuolemanvitti Thanatos, joka joskus vain sattuisi tulemaan esiin voimakkaammin kuin esimerkiksi elämänvietti Libido. Lällyperse-humanistien mielestä taas ihminen on luonnostaan hyvä, mutta erilaiset yhteiskunnalliset rajoitukset ja säännöt saattavat saada ihmisen turhautumaan. Sama efekti on myös esimerkiksi kasvatuksessa esiintyneellä alistamisella. Kaikki on siis yhteiskunnan syytä.
Jottei iänikuinen periaate oppimisesta ja sen ihanuudesta unohtuisi, on syytä mainita myös behavioristit, joiden mielestä aggressiivinen käytös olisi kaikkineen opittua. Dollardin ja Millerin frustraatio-aggressiohypoteesi esittää, että turhautuminen aiheuttaa aggressiota. Kyseessä on pirun yksinkertainen palikkateoria, mutta toimiva se on silti. Kyllähän sen ymmärtää, että aiemmasta aggressiivisuudesta saadut rangaistukset ja uusi, tuore turhautuminen aiheuttavat aggressiota.
Richard Z. Lazaruskin on lisännyt soppansa lusikkaan esittämällä ajatuksen, jonka mukaan tunteet – tässä tapauksessa aggressiiviset – ovat tilanteen pohjalta syntyneitä tulkintoja. Omaa tunnetilaa voi pyrkiä muuttamaan kognitiivisen arvioinnin ja hallintakeinojen – jotka yllätys yllätys olivat hänen itsensä kehittämiä – avulla. Myös James-Langen 1800-luvulla kehitelty tunneteoria on mainitsemisen arvoinen, sillä se ottaa esille kehon toiminnan muutokset ja teoriaa tukee mm. yliopisto-opiskelijoilla teetetty koe, jossa he katselivat vähäpukeisia naisia.
Vähäpukeisiin naisiin onkin oikeastaan aika hyvä päättää tämä sekava selvitys. On oikeastaan aika surullista, että toivottavasti tuleva ylioppilas vuosimallia 2012 kirjoittelee psykologisia kirjoituksia ja psykologian reealikokeen tunaroituaan. No, lähtipähän edes vähän lapasesta.
Viikonloppuna taidan juoda hieman viinaa.
