3G-kulttuurihäät

Olin pari viikkoa sitten häissä, enkä ole koskaan kokenut vastaavaa vaikka olen soittanut ison läjän hääkeikkoja. Sulhanen oli tilannut minut ja ystäväni akustiselle keikalle häihin ja illasta muodostui ikimuistoinen monellakin tavalla. Ainoat asiat mitä etukäteen keikasta tiesin ajan ja paikan lisäksi olivat että sulhanen on jossain määrin ulkomaalainen (ystäväni arveli hänen alkuperäkseen etelä-, tai väli-Amerikkaa) ja paikan päällä saattaisi tulla vastaan aivan mitä tahansa. Duomme ohjelmisto koostui lähinnä ulko- ja kotimaisista pop- ja rock-klassikoista - pelkästään länsimaista musiikkia siis.

Paikan päällä ilmeni, että sulhanen oli kaukana etelä-Amerikan kuumista rytmeistä: hän oli etniseltä taustaltaan kurdi ja kotoisin ilmeisesti Afganistanista. Morsian taas oli niin suomalainen kuin vain olla voi, joten asetelma oli varsin lupaava: puolet häävieraista olivat suomalaisia, puolet taas kurdeja. Kulttuurien kohtaamista siis. Aloin harkita mellakkavarusteiden hankintaa.

Ilta alkoi kuitenkin suhteellisen lupaavasti, sillä melko isolle juhlapaikalle saapui yhteensä ehkä hieman yli sata häävierasta. Tapahtumat alkoivat kuitenkin luisua loppuiltamaiseen suuntaan jo heti alussa: puoli tuntia ennen vihkimistä sulhanen tuli kysymään minulta, voisinko käyttää iPhoneni 3G-verkkoa tehdäkseni pienen palveluksen. Suostuin, ja sulhasen kysymys oli seuraava: pystyisinkö laittamaan häämarssin soimaan puhelimeni kautta äänentoistojärjestelmään? Lopulta päädyin pyörittämään häämarssin suoraan YouTubesta. Vihkiminen suoritettiin suomalaiseen tapaan, joka alkoi hyvin nopeasti kypsyttää paikalla olleita kurdeja: he eivät ymmärtäneet toimituksesta yhtään mitään. Alkoi jo vähän epäilyttää, mitä tuleman pitäisi.

Juontaja pyysi minua laittamaan ruokailun ajaksi kurdeille tyypillistä musiikkia soimaan. Tein työtä käskettyä, ja kahden sekunnin kuluttua kaduin päätöstäni. Lopulta kyseinen musiikki soi putkeen noin puolitoista tuntia, ja eipä aikaakaan kun suomalaiset häävieraat alkoivat kypsyä meininkiin. 

Kakun ja kahvittelun jälkeen soitimme ystäväni kanssa ensimmäisen, kymmenisen kappaletta tunnettuja klassikkoja. Suomalaiset pitivät esityksestämme, mutta kurdit alkoivat kypsyä jo kolmannen biisin aikana aivan totaalisesti.

Seuraavana ohjelmanumerona oli vuorossa kurdilaista tanssia. Suomalaiset jaksoivat ihmetellä tunnelmaa ja tanssia kohteliaisuudesta mukana noin ensimmäiset viisi kappaletta, mutta sitten ilmeisesti tajusivat miltä koko touhu näytti. Tanssit jatkuivat yli tunnin, ja suomalaisilla alkoi pikku hiljaa leipoa kasetti totaalisesti kiinni. Juontajan päätöksellä soitimme toisen setin heti tanssien perään että takapihalle ryyppäämään painuneet suomalaiset tulisivat takaisin sisälle ja pysyisivät edes hetken aikaa housuissaan. Soittomme tuotti toivotun vaikutuksen, mutta kurdit alkoivat kypsyä lopullisesti.

Juontajan vetämän kilpailun jälkeen kurdien tanssimusiikki ja heidän oma piirileikkinsä jatkui jälleen tunnin verran entistä kovemmalla volyymilla. Suomalaiset olivat jo niin kypsiä, että heistä loputkin lähtivät takapihalla tinttaamaan hiukan lisää. Illan päätteeksi - kun kirjaimellisesti kaikki viina oli talosta juotu - alkoi todellinen show.

Lähdin ottamaan hiukan happea vähän kauemmaksi juhlapaikalta ja huomasin että juhlatalon maakellarin kiveyksellä istuu hieman heikossa hapessa puhalteleva, keski-ikäinen nainen. Kävin viemässä lasillisen vettä ja pyysin häntä kertomaan syyn oloonsa: liikaa punaviiniä, tietysti. Ilmaista viinaa suojakänniä varten, joten suomalainenhan saatana ottaa. Liikaa. 

Samaan armon tilaan oli päätynyt myös hänen miehensä: äijä istui aivan änkyräkännissä muutaman kymmenen metrin päässä takapihalla. Hän päätti soittaa vaimolleen, joten jäin huvikseni nojailemaan ystäväni autoon ja kuuntelemaan.

"Hhhaloo", vastasi vaimo.

"Mishhä shä oleth?" kysyi mies.

"Thäällä ishtumassshha, mulla on hhuono oloh..."

"Vitun juophho."

"Mishhä shä oot?"

"No thäällä!!!11"

Keskustelu junnasi hetken paikallaan, kunnes mies päätti lähteä etsimään vaimoaan: ensi töikseen hän kaatui kovalla metelillä päin sekajäteroskista ja levisi naama edellä kyseisen roskiksen sekä roskiksen sisällön kanssa keskelle pihaa. Hänen ystävänsä kävi nostamassa miehen pystyyn ja vastauksena oli klassikko suoraan suomalaisista, huonoista elokuvista: "Thapellaankho?!" Vastapuoli ei innostunut tanssikutsusta, joten mies lähti pettyneenä etsimään vaimoaan kävellen neljästi ohi paikasta, jossa vaimo kyykki niin kännissä, ettei itse päässyt enää jaloilleen. Lopulta hän löysi ilman hukkaamiaan silmälaseja perille, muttei helpointa reittiä - kiipesi nimittäin pensasaidan yli ottaen viereisestä puun rungosta hieman tukea. Humalaisen riitelyn alkaessa päätin poistua paikalta.

Kontrasti oli aivan huikea: takapihalla suomalaiset juhlavieraat aivan tuhannen päissään konttaavat, tappelevat ja kiipeilevät puissa, sisällä taas kurdit tanssivat selvin päin piirissä ja aivan yltä päältä hiessä.

Huh huh. Hienoa sulautustyötä.

Päätin lähteä kotiin, ja suorittaessani mahdollisimman nopeaa ja huomaamatonta poistumista juhlapaikalta, näin kuinka takapihansa Tarzan roudaili kahta avattua kaljalaatikkoa kulman taakse jemmaan.

Hyvät häät.

Vaihdoin nimen. Ja vaihdoin myös aiheita. Ja tyyliä.

Tämä päivä jätti jotenkin hirveän surulliseksi. Luulen, että se johtuu siitä, että olen ollut kuusi päivää putkeen töissä, tehnyt ympäripyöreitä päiviä (työvuorot ovat olleet pääasiassa yli 10-tuntisia) ja nukkunut todella huonosti. Surullisen olon syy nimittäin johtuu sellaisesta asiasta, joka ei yleensä heilauta millään tavalla.

Nään työssäni hirveästi yhteiskunnan varjopuolia, sekä niistä varjoista kömpineitä ihmisiä. Yleensä laitapuolenkulkijat, narkomaanit tai muut eivät vaikuta minuun millään tavalla – keskityn vain hoitamaan työni. Joskus edellä mainitut ihmisryhmät sekä muutama muu vähemmistö aiheuttavat suoranaista vihaa, sillä mikäli asiat eivät suju niin kuin niiden pitäisi, silloin minulla on työtehtäviä. Mikäli kaikki sujuu rauhallisesti, ei minulla ole mitään tekemistä.

Tänään kuitenkin päädyin tekemisiin erään laitapuolenkulkijan kanssa, ja tapaaminen jossain määrin jäi vaivaamaan mieltäni. Vaikka pääasiassa asiakkainani ovat rikokseen syyllistyneet ihmiset, pyrin kohtelemaan heitä kuten kohtelisin ketä tahansa,  mikäli heidän asenteensa on alusta alkaen kunnossa. Mikäli paska sinkoaa heti alkuun suoraan tuulettimeen, sen määrä tuplaantuu paluumatkalla. Siitä joskus toiste.

Oli miten oli, laitapuolenkulkija oli marssinut kauppaan, ostanut sieltä yhden oluen ja näpistänyt kolme. Alkuun hän oli kiistänyt tekonsa, mutta myöhemmin ei jaksanut enää väittää vastaan. En jaksanut pahemmin jutella hänen kanssaan, mutta hän käyttäytyi todella asiallisesti. Kertoi vaimostaan ja totteli kiltisti, kun häntä pyydettiin jotain tekemään. Jotenkin olin aistivinani, että vaikka miestä ei näyttänyt pelottavan, hän vaikutti hirveän surulliselta. Löysin hänen hallustaan masennuslääkkeitä, enempää en viitsinyt kysyä. Kaikesta huolimatta hän vaikutti kuitenkin sellaiselta ihmiseltä, ettei tekisi pahaa kärpäsellekään – vaikka oluet olikin kiistattomasti näpistänyt. Tein työni ja muu yhteiskunta otti vastuun jatkosta. Jäin jo oman työni hoidettuani hetkeksi miettimään miehen kohtaloa: kaverilla oli ABCD-merkinnöillä varustettu ajokortti, hän oli vähän päälle 50-vuotias ja nykyaikaisessa ajokortissa olleen kuvan ottohetkellä hän oli ollut huomattavasti tuhdimmassa kunnossa. Kotiavaimetkin löytyivät taskusta.

Reilu tunti sen jälkeen, kun olin asioinut kyseisen laitapuolenkulkijan kanssa, hän käveli minua vastaan. Ja moikkasi. Tervehti, kohteliaasti kättä heilauttaen. Entisiltä asiakkailtani olen tottunut saamaan lähinnä tappouhkauksia. Moikkaus oli niin täynnä surua, apeutta ja hyväntahtoisuutta, että minulle tuli todella surullinen olo. En ollut itse toiminut millään tavalla väärin – vain hoitanut velvollisuteeni – mutta minun kävi sääliksi kyseistä miestä. Tarina kertoo, että hänen vaimonsa istuu usein rollaattorissa ja kerjää rahaa lääkkeisiin Helsingin keskustassa. Heillä on kuitenkin oma asunto ja aina edes hieman rahaa. Mielenkiintoinen kysymys onkin, miten aiemmin paljon tuhdimmassa kunnossa ollut, asunnollinen ja naimisissa oleva mies on päätynyt tuollaiseen elämäntyyliin keski-ikäisenä. Laihtunut, masentunut ja hieman alkoholisoitunut. Hänellä kuitenkin todennäköisesti on ollut ammatti ajokortista ja sen lisämerkinnöistä päätellen.

Ihminen on jossain määrin aina oman onnensa seppä. Sillä ei kuitenkaan vain tee yhtään mitään, mikäli kukaan ei välitä tai ketään ei kiinnosta. Silloin kaksikin hukassa olevaa tai ongelmaista ihmistä on todella yksin.

Totuus voi joskus erota huomattavasti ensivaikutelmasta. Joskus kannattaa yrittää kurkistaa pintaa syvemmälle.

Part vittuenminäjaksa – Muutoksen tuulia

Terve. Kuten sanottu, muutoksen tuulet puhaltavat tähänkin blogiin. Ja vittu että muuten tuulee! Sovin yhden kaverini kanssa aloittavani blogin kirjoittamisen kunnolla osittain huvin vuoksi ja osittain myös valmistautuaksemme äidinkielin YO-kokeeseen. Vaikka pääasiallisesti slangi- ja puhekielipainotteisen – jopa hymiöillä höystetyn – blogin kirjoittaminen ei välttämättä erikoisesti kehitä analyyttista ja johdonmukaista ongelmanratkaisutaitoa tai kykyä rakentaa viisaasti jäsenneltyjä, elämää suurempia esseitä, kehittää tämä ainakin kirjoittamisen nopeutta ja rutiinia. Vitut pienistä, onpahan ainakin hauskaa! Siksi lisäänkin tyylillisesti uudistuneeseen blogiini ensimmäisen, virallisen hymiön.


☺


Noin! Tästä tekstistähän tuli silmänräpäyksessä jo heti paljon iloisempi.


Oli miten oli, eräs nimeltä mainitsematon bloggariystäväiseni käsitteli edellisessä kirjoituksessaan (linkki löytyy tämän kirjoituksen lopusta) vihaa, raivoa ja suuttumusta, käytännössä siis aggressiota. Taidanpa vittuillakseni purkaa aggression syntyä hieman.


Aggressiivisuus ja aggressio itsessään on kiinnostanut psykologeja kautta aikain, sillä se tuntuu olevan varsin globaali tunne. Jokainen ihminen tuntee jonkinlaista aggressiota lähes päivittäin. Aggressio on psykologisesti määritelty ihmisen sisäiseksi tilaksi, johon liittyy suuttumuksen tunteita, vihamielisiä ajatuksia sekä fysiologisia reaktioita, kuten esimerkiksi pulssin kohoamista, adrenaliinin erittymistä sekä punastumista. Aggression tunne itsessään ei välttämättä ole negatiivinen tai väärä, vaikka se usein yhdistetäänkin siihen. Suuttumus voi myös olla luonnollista – jopa terveellistä. Kieltämättä kaikkien on päästeltävä höyryjä aina välillä, eikä aggressio ole kuin tunne. Se ei välttämättä johda minkäänlaisiin tekoihin.


Biologisesta näkökulmasta katsottuna aggressiivisuuteen vaikuttavat temperamentti, perimä ja ympäristö sekä sukupuolierot. Erään biologisen mallin mukaan temperamentti ja luonteenpiirteet säätelevät käyttäytymistä ja aggressiivisuutta enemmän kuin ympäristötekijät. Väitteessä on vinha perä, mutta se ei silti pidä täysin paikkaansa. Loppupeleissä ympäristö vaikuttaa huomattavasti aggression syntyyn. Esimerkiksi Elijah Andersonin käyttämä nimitys ”Katujen koodi” on synonyymi normistolle, joita hänen tutkimansa amerikkalaiset nuoret käyttivät käyttäytyessään ryhmässä. Pienikin loukkaus koettiin uhaksi ja sen vuoksi se se synnytti aggressiivista käyttytymistä nuorissa. Parhaimmillaan loukkaus saattoi johtaa suomalaistenkin aktiivisesti harrastaman ”Turpaan ja karkuun” –nimisen seuraleikin pelaamiseen. Anderson on myös ystäväisensä Bushin kanssa tutkinut tilannetekijöiden vaikutusta aggressiiviseen käyttäytymiseen ja todennut, että tilannetekijöillä on loppujen lopuksi yllättävän suuri merkitys aggressiivisten ajatusten ja käyttäytymisen heräämiseen. Berkowitzin mukaan taas sisäinen malli vaikuttaa aggresiivisen käyttäytymisen esiintymiseen huomattavasti.
Suomalaisten tutkijoiden tekemä kaksostutkimus aggressiivisesta käyttäytymisestä on osoittanut, että perimän ja ympäristön monimutkainen suhde vaikuttaa huomattavasti ihmisen aggressiivisuuteen. Myös aivovauriot ja hermostolliset sairaudet voivat vaikuttaa aggressiivisuuteen. Siitä toimii hyvänä todisteena surullisenkuuluisa Phineas Gage, jonka vasen otsalohko ja ilmeisesti osa oikeatakin menivät aikalailla kansanomaisesti ilmaistuna tuhannen pillun päreiksi erään julkean rautakangen toimesta. Huvittavaa sinänsä, että nykyään Gagen kallo ja kyseinen rautakanki ovat amerikkalaisessa museossa kaikkien pällisteltävinä.


Oli miten oli, myös sukupuolierot vaikuttavat aggressiivisuuteen. Käytännössä se siis tarkoittaa sitä, että vedettyäni tämän kortin hihastani luultavasti miehet ajautuvat naisia helpommin aggression valtaan ja teurastavat minut, vieläpä jopa ihan oikeutetusta syystä. Urpofeministien aggressiivisuuden tasoa syystä tai toisesta ei ole tutkittu, luultavasti tutkijat pelkäsivät oman terveytensä puolesta ja jättivät tärkeähkön tutkimuksen tekemättä. Peilisoluja sen sijaan on tutkittu, ja on huomattu että niiden vaikutus on myös kirjoittamisen arvoinen. Ihminen saattaa nimittäin kopioida aggressiivisesti käyttäytyvää ihmistä näppärien pikku peilisolujensa avulla. Yhdysvaltalainen aivotutkija Marco Iacoboni on ollut yksi suurista idealisteista tällä alalla.
Evoluutiopsykologian näkökulmasta katseltuna aggressiivisuudella on ollut tärkeä merkitys eloonjäämisestä. Tapa tai tule tapetuksi –teoriaa kehitti aikoinaan Kondrad Lorenz. Aggressio on hänen mukaansa synnynnäinen tunne, jota on välillä päästävä purkamaan. Kärjistettynä selittänee luultavasti tappelut nakkikioskilla ja ”muuten vaan” –periaatteella ihmisten mukiloinnin.


Mikäli kokkeli maistuu, kehitteli muuan Freudkin mielenkiintoisia teorioita aggressiivisuudesta. Freudin ajatuksena aggressiivisuudesta oli simppelisti kuolemanvitti Thanatos, joka joskus vain sattuisi tulemaan esiin voimakkaammin kuin esimerkiksi elämänvietti Libido. Lällyperse-humanistien mielestä taas ihminen on luonnostaan hyvä, mutta erilaiset yhteiskunnalliset rajoitukset ja säännöt saattavat saada ihmisen turhautumaan. Sama efekti on myös esimerkiksi kasvatuksessa esiintyneellä alistamisella. Kaikki on siis yhteiskunnan syytä.


Jottei iänikuinen periaate oppimisesta ja sen ihanuudesta unohtuisi, on syytä mainita myös behavioristit, joiden mielestä aggressiivinen käytös olisi kaikkineen opittua. Dollardin ja Millerin frustraatio-aggressiohypoteesi esittää, että turhautuminen aiheuttaa aggressiota. Kyseessä on pirun yksinkertainen palikkateoria, mutta toimiva se on silti. Kyllähän sen ymmärtää, että aiemmasta aggressiivisuudesta saadut rangaistukset ja uusi, tuore turhautuminen aiheuttavat aggressiota.


Richard Z. Lazaruskin on lisännyt soppansa lusikkaan esittämällä ajatuksen, jonka mukaan tunteet – tässä tapauksessa aggressiiviset – ovat tilanteen pohjalta syntyneitä tulkintoja. Omaa tunnetilaa voi pyrkiä muuttamaan kognitiivisen arvioinnin ja hallintakeinojen – jotka yllätys yllätys olivat hänen itsensä kehittämiä – avulla. Myös James-Langen 1800-luvulla kehitelty tunneteoria on mainitsemisen arvoinen, sillä se ottaa esille kehon toiminnan muutokset ja teoriaa tukee mm. yliopisto-opiskelijoilla teetetty koe, jossa he katselivat vähäpukeisia naisia.


Vähäpukeisiin naisiin onkin oikeastaan aika hyvä päättää tämä sekava selvitys. On oikeastaan aika surullista, että toivottavasti tuleva ylioppilas vuosimallia 2012 kirjoittelee psykologisia kirjoituksia ja psykologian reealikokeen tunaroituaan. No, lähtipähän edes vähän lapasesta.


Viikonloppuna taidan juoda hieman viinaa.

Part 7 - Art's a tool of revenge

Ei mulla ole mitään oikeaa asiaa tällä kertaa. Oikeastaan koko kirjotus on pelkkä välipostaus potkiakseni itseäni perseelle. Ottaakseni enemmän aikaa kirjoittamiselle.

Oli mulla yksi ideakin; luin Jannan blogia (joka muuten on todellakin lukemisen arvoinen - check it out!) ja löysin hyvän idean.

Siispä; kysy kommentoimalla ihan mitä tahansa nimellä tai ilman. Vastaan, kun kysymyksiä on järkevä määrä yhteen kokonaisten postaukseen!

Part 6 - Kirjoittamisesta

Tästä aiheesta mun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään. Yllättävää kyllä, se kuuluisa kirjoittajan tyhjän paperin pelko meinasi iskeä päälle. Tästä aiheesta oli todella vaikeaa aloittaa.

Ehkäpä joku on jo saattanut huomata, että kirjoitan paljon. Oikeastaan olen aina jollain tasolla kirjoittanut, mutta todellisen sysäyksen säännölliseen kirjoittamiseen mulle antoi CMX:n laulajabasisti A. W. Yrjänän kirja nimeltä ”Päiväkirja, taiteesta ja elämästä”. Se sisältää Yrjänän päiväkirjamerkintöjä vuodesta 1995 aina vuoteen 2008 asti. Jostain kummallisesta syystä näin kirjan äidilläni ja kiinnostuin ammattitaiteilijan ajatuksista. Luin koko kirjan suhteellisen nopeasti, ja totesin, että en tule saamaan itsestäni parempaa ja sujuvampaa kirjoittajaa millään muulla tavalla kuin kirjoittamalla. Hyväksi kirjoittajaksi ei ole muuta tietä kuin kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Loppujen lopuksi se on todella yksinkertaista – ei kukaan tule hyväksi soittajaksi haaveilemalla, siihen tarvitaan harjoitusta. 

Niinpä aloin kirjoittaa päiväkirjaa, joka oikeastaan on kaiken kirjoittamiseni perusta. Päiväkirjani on minulle periaatteessa se ideoiden aarrearkku, josta kaivan kaikki ideat muihin kirjoituksiin. Tämä blogi ei ole ainoa asia, jota kirjoitan päiväkirjani lisäksi. Jo mainittujen lisäksi kirjoitan myös paljon lyriikkaa englanniksi. Satunnaisen mielenhäiriön sattuessa saatan myös kirjoittaa suomenkielisiä runoja. Huvittavaa runojen kirjoittamisessa on se, että lähtökohtani siihen ovat olemattomat verrattuna muihin kirjoitustapoihin ja –tyyleihin. En ymmärrä suomenkielisestä runoudesta yhtään mitään, vaikka hallitsenkin perusasiat runojen rakenteesta. Siksi pääasiassa kirjoitankin päiväkirjaa, lyriikkaa, blogia ja kolumninpoikasia, jotka tosin olen pitänyt toistaiseksi itselläni.

Luultavasti suurin osa kirjoittamiseni peruselementeistä tulee siitä, että syystä tai toisesta olen aina lukenut paljon kirjoja. Erilaisten kerrontatapojen ja –tyylien opiskeleminen puolivahingossa on osittain savolaisten juurieni avustuksella auttanut huomattavasti minua kirjoittajana. 

Kirjoittaminen on varsinainen kaksiteräinen miekka. Toisaalta se on hirveän vapauttavaa, kun pääsee ajatuksistaan eroon. Henkilökohtaisesti ajatusten kirjoittaminen ylös auttaa minua niiden prosessoinnissa. Ne eivät pyöri mielessä ja sotke muita ajatuksia tai konkreettista toimintaa, kun olen kirjoittanut ne ulos päästäni. 

Toisaalta taas rutinoitunut kirjoittaminen tekee joskus elämän hankalaksi. Kirjoittamiseen syntynyt sisäinen motivaatio on niin voimakas, että kun ei ole mitään mistä kirjoittaa, saattaa kirjoittaa vaikka paskalla käymisestä, eikä se hyödytä ketään eikä mitään. 

Siitä syntyykin toinen ongelma. Kaikki parhaat ideat esimerkiksi lyriikoihin tai blogiteksteihin ja myös ihmisten käyttäytymiseen ja ihmismielen toimintaan liittyvät oivallukset syntyvät yleensä aivan järkyttävässä mielentilassa. Tietenkin lukemani kirjat ja muu materiaali vaikuttavat uuden idean syntymiseen, mutta lopullisen sysäyksen idean syntymiselle ja päätökselle sen kirjoittamisesta syntyvät nimenomaan niissä todellisissa aallopohjissa.

Ne aallonpohjat ovat aivan sietämättömiä mielentiloja, mutta tarvitsen niitä kirjoittamiseen, tarvitsen niitä uusiin ideoihin.

Periaatteessa kirjoitan pelkästään itseäni varten, itselleni. Osa kirjoituksista ovat ”julkisia”, osa ei. Kirjoittaminen on mulle todella tärkeä harrastus, ja siitä on muodostunut tärkeä osa omien ajatusteni prosessointia. Se on yksi osa minua, tapa käyttää ajatuksiani. 

Part 5 - Livenä soittamisen hienous ja keikkakokemukset

Melkeinpä jokaisen bändin toimintaan kuuluu keikkojen tekeminen. Suurin osa nykyään isoista bändeistä on nimenomaan erottunut aikojen saatossa massasta tekemällä ihan hirvittäviä määriä keikkoja aina takapihabileistä nuorisotaloihin ja tunkkaisiin baareihin. Nopealla mietinnällä en keksi kuin yhden kuulemani bändin, joka ei tee keikkoja. Tässä tapauksessa se ei koskaan tehnyt keikkoja, sillä kyseessä on Leevi and the Leavings.

Keikkakulttuuri on periaatteessa hieman vanhahtava tapa, jäänne ”muinaisajoilta”. Aikoinaan kun levyjen ostaminen ja kuunteleminen oli vaikeampaa (esimerkiksi vinyylisoittimet olivat verrattain kalliita ja niin myös levyjen tekeminen oikeassa äänitysstudiossa), oli paljon helpompaa tehdä keikkoja ja siten tehdä itsensä ja musiikkinsa tunnetuksi. Levyttäminen olisi vaatinut niin paljon rahaa, ettei siihen todellakaan ollut esimerkiksi työväenluokasta ponnistavilla orkestereilla varaa. Myös esimerkiksi tanssiorkesterit olivat hyvissä voimissa, sillä silloin vielä vanha lavatanssiperinne oli hyvissä voimissaan. Samalla tavalla tietynlainen nuorisotalokulttuuri ja -keikat olivat esimerkiksi 70-luvulla vielä hyvissä kantimissa, sillä vaikka televisio oli jo olemassa, nuoria kiinnosti enemmän hengata baanalla omiensa joukossa kuin tuijottaa – vielä suhteellisen tylsiä – televeisio-ohjelmia.

Kiinnostava anekdootti sinällään on sekin, että vaikka kyseisen kulttuurin luullaan olevan kaupungeissa jo vähintäänkin käytännössä kuollutta, vielä toimii muutama aktiivinen tanssilava myös pääkaupunkiseudulla. Maaseudulla perinne on vielä paljon paremmassa hapessa. Joka tapauksessa, takaisin asiaan.

Periaatteessa nykyään livekeikkojen pohjimmainen tarkoitus on muuttunut entisajoista, ja nykyään sen päätehtävä onkin lähinnä promotoida yhtyeen uutta materiaalia. Se toteutuu pienillä, klubikokoisilla keikoilla parhaiten. Kuitenkin kun mietitään sitten vähän isompia orkestereita – kuten esimerkiksi Iron Maiden, Metallica, Motörhead – joiden kaikki kiertueet eivät enää perustu uuden materiaalin markkinointiin vaan lähinnä vanhojen hittien soittamiseen, ei perimmäinen tarkoitus enää toteudu.

Kun järkiperustein miettii kiertueiden tekemisen syitä, on ainakin bändin puolesta siihen erittäin helppo vastata. Vaikka kiertueet ovat varsinkin astetta vanhemmille muusikoille jo fyysisesti vaativia, ne tuottavat itse soittajillekin jo paljon mielihyvää. Suurella todennäköisyydellä tuhansien ihmisten edessä esiintyminen joka ilta on todella palkitsevaa ja itsetuntoa hivelevää. Mikäli takana on juuri levynteon luova prosessi, voi kiertue tulla myös hyvänä taukona luovuudesta. Sinä aikana kerkeää yleensä tyhjentää pään ja uusia ideoita alkaa kehittyä.

Myös taloudellinen puoli on otettava huomioon. Kiertueet yleensä tuottavat rahaa, ja parhaassa tapauksessa bändin levyjen myydessä huonosti pitkä ja hyvin suunniteltu kiertue pitää bändin toiminnassa ja leivän syrjässä kiinni. Samalla he myös saattavat esimerkiksi festarikeikkojen kautta saavuttaa paljon uusia potentiaalisia faneja ostamaan levyjä ja oheistuotteita.

Yleisön silmästä kuitenkin kysymys on nykyään monimutkaisempi. Ymmärrän sen näkökulman, että ihmiset haluavat keikoille päästäkseen näkemään omat idolinsa oikeina ihmisinä vaikka tietenkin pienen matkan päästä. Samalla voidaan nostaa esiin myös pointti siitä, että muiden fanien kanssa syntyvä yhteenkuuluvuuden tunne on suhteellisen merkittävä. Kuitenkin kun järkisyitä aletaan miettiä, tulee pienoinen seinä vastaan. Miksi mennä katsomaan jotain orkesteria, kun samat kappaleet voi kuunnella ihan suoraan levyltäkin? Miksi maksaa joidenkin rikkaiden ihmisten näkemisestä, kun saman näköhavainnon voi saada myös kotisohvalta?

Myös keikkojen tekemisen voi promotionaalisista syistä nykyään kyseenalaistaa, kun liikutaan varsinkin nuorisotalotasolla. Nykyään Internetin olemassaolosta johtuen ihmiset ovat tulleet laiskemmiksi, ja epäilemättä se onkin yksi pieni syy nykyiseen – ainakin pääkaupunkiseutujen – nuorisotalojen alasajamiseen. Suurin osa ihmisistä pyörii nykyään esimerkiksi iltaisin enemmän netissä kuin oikeassa elämässä, esimerkiksi juuri nuorisotaloilla. Paskaisilla klubeilla ja nuorisotaloilla ei siis pyöri enää niin paljoa ihmisiä kuin netissä, ja nuorisotalojen pystyssä pitäminen onkin nykyään lähinnä pienempien lasten ja esiteini-ikäisten ja muutaman ”puristin” vastuulla henkilökunnan lisäksi. Sen takia väitän nettipromootion olevan nykyään huomattavasti hyödyllisempää kuin keikkojen tekeminen. Myönnän olevani itsekin siihen syyllinen, sillä olen löytänyt poikkeuksetta jokaisen pitämäni nousevan bändin netin kautta – en nuorisotaloilta.

Baarikulttuuri on myös hieman kyseenalainen. Nykyään  Helsingin keskustassa on olemassa esimerkiksi Georgiaan verrattuna huomattavan vähän baareja, jonne pääsee suhteellisen nimettömiä bändejä soittamaan. Oikeasti nimellisiin rokkibaareihin pääsevät lähinnä ne artistit joilla oikeasti on jo nimeä tai vain ihan järkyttävästi rahaa. Kieltämättä hieman kyyninen mielipide, mutta tällainen kuva minulle on piirtynyt.

Suoraan sanottuna en osaa itselleni kunnollisella tavalla selittää, mikä keikkojen katsomisessa ja tekemisessä niin paljon viehättää. Ne ovat minulle jotenkin mystisiä tapahtumia.  Kun järjellä miettii, mitä helvetin ideaa siinä on? Bändi soittaa yleisölle, joka on maksanut siitä, että saa kuunnella bändin musiikkia bändin soittamana? Ei siinä välttämättä ole mitään eroa esimerkiksi studiolevyihin tai varsinkaan livelevyihin? Siltikin miljoonat ihmiset vuodessa ostavat keikkalippuja ja käyvät katsomassa orkestereita? Jos miettii kylmän analyyttisesti, koko keikkakulttuuri oikeastaan on täysin turhaa. 

Ehkä se on juuri se asia, joka tekee hyvillä keikoilla käymisestä niin euforista ja keikkojen soittamisesta – yleisölle esiintymisestä – niin viehättävää ja mystistä. En todellakaan osaa selittää kyseisen kulttuurin nykyarvoa tai tarkoitusta, mutta ehkä juuri sen takia rakastan sitä yli kaiken.

Part 4 - Nepalilainen onnellisuuden tantra

Tämä kirjoitus lähtee – ei tällä kertaa puhtaasta kateudesta – vaan puhtaasta arvostuksesta. Hyvä ystäväni Jukka Sainio on pitänyt jo hyvän aikaa englanniksi blogia ”Enhanced life?” siitä, miten hän pystyy toteuttamaan nepalilaisen onnellisuuden tantran ohjeita omassa elämässään ja siten mahdollisesti vaikuttamaan oman elämänsä laatuun. Nyt Jukka pyysi minua pieneen blogien väliseen keskusteluun, ja aion pyöritellä näin sairaslomani ratoksi nyt muutamia ajatuksia yhteen tantran ohjeeseen liittyen.

Ohjeita on yhteensä 45. Pääosa niistä oli erittäin hyviä, joten ymmärrän täydellisesti, miksi Jukka valitsi juuri tämän tantran toteutettavakseen. Ohjeiden suuren määrän takia oli myös erittäin vaikeaa yritä valita jokin analysoitavaksi, sillä herkullisia ohjeita oli ainakin parikymmentä. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin yhteen suhteellisen selkeään, josta Jukkakin on jo ehtinyt kirjoittaa blogissaan.

Tantran yhdeksäs ohje kuuluu suomeksi näin: ”Rakasta syvästi ja kiihkeästi. Se voi myös sattua, mutta se on ainoa tapa elää elämää täydellisesti.” 

Kieltämättä ohje pitää loistavasti paikkansa, mutta se on paljon monitahoisempi kuin mitä antaa ymmärtää. En tunne tantran taustoja, sillä en nopealla etsimisellä löytänyt mitään lukemisen arvoista tietoa. En ole myöskään lukenut alkuperäisiä aineistoja, mutta väitän että silti kuka tahansa voi tehdä oman tulkintansa ohjeesta ja yrittää elää sen mukaan. 

Mitä on kiihkeä rakastaminen? Sitäkö, että viedään tyttöystävälle kasa lahjoja ja puoliksi tekohymyllä toivotetaan hyvää syntymäpäivää? Sitäkö, että ostetaan liput esimerkiksi leffaan ja käydään ”nyt kerrankin ton mieliksi” katsomassa jokin romanttinen komedia tai mikä tahansa elokuva. Edellä mainituissa asioissa ei toki ole mitään vikaa ja ne voivat kuulua (tai olla kuulumatta) normaaliin parisuhteeseen, mutta ne eivät anna kovin kiihkeätä kuvaa.

Kiihkeys on enemmänkin sitä, että on läsnä, elää hetkessä ja myös vähän sitoutuu toiseen. Lahjaksi voi vieläkin viedä kasan lahjoja, mutta yhtä hyvä lahja voi myös aivan hyvin olla yhdessä vietetty päivä, jolloin toinen osapuoli keskittyy parempaan puoliskoonsa täydellisesti ja osoittaa kiintymystään pitkin päivää. Siinä on jo kiihkeyttä ja syvyyttä ihan eri tavalla kuin lahjakasassa. Sitä varmaan useimmat arvostavat kuitenkin eniten.

Ohjeessa ei puhuttu mitään siitä, mitä tulisi rakastaa syvästi ja kiihkeästi. Tulisi vain rakastaa, eikä rakkautta rajattu mihinkään ahtaaseen kontekstiin. Fiksu veto, sillä rakkautensa voi kohdistaa moniin asioihin. Toisten ihmisten ja itsensä lisäksi voi rakastaa myös erilaisia asioita. Musiikkia, tanssia, kuvataidetta, kirjallisuutta; melkein mitä vaan, eikä siinä ole mitään väärää. Jotkut rakastavat jopa urheiluakin.

Mitä hyötyä on siitä, että rakastaa syvästi ja kiihkeästi? Ei siitä oikeastaan ole kuin hyötyä, mikäli pystyy hyväksymään sen riskin, että sen takia voi sattua pahastikin. Pahimmassa ihmisten välisessä tapauksessa suhteen voi rakastaa hengiltä tai jos kyseessä on yksipuolinen rakkaus, voi vastakaiuttomuus johtaa pitkälliseen masennukseen. Jotakin asiaa – kuten esimerkiksi taidetta – rakastaessa voivat asiat vyöryä niin kovaa pitkin alamäkeä, että tilanne tuhoaa koko ihmisen identiteetin, minuuden.

Mikäli sen riskin uskaltaa ottaa, elämä aukeaa ihan uudella tavalla. Kun rakastaa itseään ohjeen mainitsemalla tavalla, oma mielenterveys on niin hyvässä kunnossa, että se avaa paljon mahdollisuuksia muista välittämiselle. Joku viisashan on jossain sanonut, että rakastaakseen muita, on rakastettava ensin itseään. Kun itsensä rakastaminen on mahdollistanut muut tunnesiteet, voi esimerkiksi puolisoaan rakastaa syvästi ja kiihkeästi. Se tekee suhteesta aivan uudenlaisen. Kiihkeästi ja syvästi rakastamalla (mihin sisältyy juuri hetkessä eläminen, toiseen huomionkiinnittäminen, etc.) pari lähentyy huomattavasti keskenään ja tietynlainen jopa lapsen innostuksen tapainen kiinnostus ja ikävä toisen luo – jonka kiihkeys juuri aiheuttaa – pitää rakkauden olemassa ja hyvissä kantimissa. Väitän, että seksuaalisuus liittyy tähän vahvasti, vaikka myös keskinäinen keskustelutaito on hyvin tärkeä osa yhdessäoloa. 

Erilaisia asioita rakastamalla syvästi ja kiihkeästi, niistä saa enemmän irti. Väitän, että esimerkiksi muusikko, jolle musiikki on pelkkä työkalu ja keino saada tuloja, saa musiikista paljon vähemmän irti kuin esimerkiksi pelkkä sivutoiminen harrastaja, joka kuitenkin saa musiikista huimia tunnetiloja ja eskapismia sen takia, että se on hänen intohimonsa, yksi suurimmista rakkauksistaan. Rakastamalla itseään, omia töitään ja taidettaan mikä tahansa taiteilija voi saada itsestään aivan uusia asioita irti.

Toisin sanoen ohje on täysin oikeassa. Riski, joka jo ohjeessakin mainitaan – sen todellisuudesta huolimatta – kannattaa ihan oikeasti ottaa, sillä loppujen lopuksi itsensä täysillä mukaan heittäminen on paljon kannattavampaa kuin iskun ottamisen pelkääminen ja sen takia ikään kuin säästöliekillä eläminen. Vaikka välillä tulisikin iskuja, niistä saadut vammat eivät ole pysyviä. Ne paranevat. Iskuista huolimatta on erittäin todennäköistä, että täysillä eläessä kokee enemmän, saa mitä hienoimpia muistoja ja kokee enemmän onnellisuuden hetkiä kuin edellä mainitulla säästöliekillä. 

Periaatteessa koko asiaa voisi verrata autolla ajamiseen. Nopeusrajoitusten (eli kulttuurin luomien käyttäytymissääntöjen ja muiden kirjoittamattomien lakien) mukaan ajaminen kannattaa, mutta mieluummin sitä painaa kaasun pohjaan vitosvaihteella ja vähän suurentuneesta kolaririskistä huolimatta ajaa kovaa – sillä siten vauhdista ja hienoista ohituksista saa isommat kiksit. Siksi myös ajamista kannattaa tehdä itse, eikä vain katsoa sitä televisiosta.

Kiitos Jukka. Pitäisi kokeilla useampiakin tantraohjeita.