Part 5 - Livenä soittamisen hienous ja keikkakokemukset

Melkeinpä jokaisen bändin toimintaan kuuluu keikkojen tekeminen. Suurin osa nykyään isoista bändeistä on nimenomaan erottunut aikojen saatossa massasta tekemällä ihan hirvittäviä määriä keikkoja aina takapihabileistä nuorisotaloihin ja tunkkaisiin baareihin. Nopealla mietinnällä en keksi kuin yhden kuulemani bändin, joka ei tee keikkoja. Tässä tapauksessa se ei koskaan tehnyt keikkoja, sillä kyseessä on Leevi and the Leavings.

Keikkakulttuuri on periaatteessa hieman vanhahtava tapa, jäänne ”muinaisajoilta”. Aikoinaan kun levyjen ostaminen ja kuunteleminen oli vaikeampaa (esimerkiksi vinyylisoittimet olivat verrattain kalliita ja niin myös levyjen tekeminen oikeassa äänitysstudiossa), oli paljon helpompaa tehdä keikkoja ja siten tehdä itsensä ja musiikkinsa tunnetuksi. Levyttäminen olisi vaatinut niin paljon rahaa, ettei siihen todellakaan ollut esimerkiksi työväenluokasta ponnistavilla orkestereilla varaa. Myös esimerkiksi tanssiorkesterit olivat hyvissä voimissa, sillä silloin vielä vanha lavatanssiperinne oli hyvissä voimissaan. Samalla tavalla tietynlainen nuorisotalokulttuuri ja -keikat olivat esimerkiksi 70-luvulla vielä hyvissä kantimissa, sillä vaikka televisio oli jo olemassa, nuoria kiinnosti enemmän hengata baanalla omiensa joukossa kuin tuijottaa – vielä suhteellisen tylsiä – televeisio-ohjelmia.

Kiinnostava anekdootti sinällään on sekin, että vaikka kyseisen kulttuurin luullaan olevan kaupungeissa jo vähintäänkin käytännössä kuollutta, vielä toimii muutama aktiivinen tanssilava myös pääkaupunkiseudulla. Maaseudulla perinne on vielä paljon paremmassa hapessa. Joka tapauksessa, takaisin asiaan.

Periaatteessa nykyään livekeikkojen pohjimmainen tarkoitus on muuttunut entisajoista, ja nykyään sen päätehtävä onkin lähinnä promotoida yhtyeen uutta materiaalia. Se toteutuu pienillä, klubikokoisilla keikoilla parhaiten. Kuitenkin kun mietitään sitten vähän isompia orkestereita – kuten esimerkiksi Iron Maiden, Metallica, Motörhead – joiden kaikki kiertueet eivät enää perustu uuden materiaalin markkinointiin vaan lähinnä vanhojen hittien soittamiseen, ei perimmäinen tarkoitus enää toteudu.

Kun järkiperustein miettii kiertueiden tekemisen syitä, on ainakin bändin puolesta siihen erittäin helppo vastata. Vaikka kiertueet ovat varsinkin astetta vanhemmille muusikoille jo fyysisesti vaativia, ne tuottavat itse soittajillekin jo paljon mielihyvää. Suurella todennäköisyydellä tuhansien ihmisten edessä esiintyminen joka ilta on todella palkitsevaa ja itsetuntoa hivelevää. Mikäli takana on juuri levynteon luova prosessi, voi kiertue tulla myös hyvänä taukona luovuudesta. Sinä aikana kerkeää yleensä tyhjentää pään ja uusia ideoita alkaa kehittyä.

Myös taloudellinen puoli on otettava huomioon. Kiertueet yleensä tuottavat rahaa, ja parhaassa tapauksessa bändin levyjen myydessä huonosti pitkä ja hyvin suunniteltu kiertue pitää bändin toiminnassa ja leivän syrjässä kiinni. Samalla he myös saattavat esimerkiksi festarikeikkojen kautta saavuttaa paljon uusia potentiaalisia faneja ostamaan levyjä ja oheistuotteita.

Yleisön silmästä kuitenkin kysymys on nykyään monimutkaisempi. Ymmärrän sen näkökulman, että ihmiset haluavat keikoille päästäkseen näkemään omat idolinsa oikeina ihmisinä vaikka tietenkin pienen matkan päästä. Samalla voidaan nostaa esiin myös pointti siitä, että muiden fanien kanssa syntyvä yhteenkuuluvuuden tunne on suhteellisen merkittävä. Kuitenkin kun järkisyitä aletaan miettiä, tulee pienoinen seinä vastaan. Miksi mennä katsomaan jotain orkesteria, kun samat kappaleet voi kuunnella ihan suoraan levyltäkin? Miksi maksaa joidenkin rikkaiden ihmisten näkemisestä, kun saman näköhavainnon voi saada myös kotisohvalta?

Myös keikkojen tekemisen voi promotionaalisista syistä nykyään kyseenalaistaa, kun liikutaan varsinkin nuorisotalotasolla. Nykyään Internetin olemassaolosta johtuen ihmiset ovat tulleet laiskemmiksi, ja epäilemättä se onkin yksi pieni syy nykyiseen – ainakin pääkaupunkiseutujen – nuorisotalojen alasajamiseen. Suurin osa ihmisistä pyörii nykyään esimerkiksi iltaisin enemmän netissä kuin oikeassa elämässä, esimerkiksi juuri nuorisotaloilla. Paskaisilla klubeilla ja nuorisotaloilla ei siis pyöri enää niin paljoa ihmisiä kuin netissä, ja nuorisotalojen pystyssä pitäminen onkin nykyään lähinnä pienempien lasten ja esiteini-ikäisten ja muutaman ”puristin” vastuulla henkilökunnan lisäksi. Sen takia väitän nettipromootion olevan nykyään huomattavasti hyödyllisempää kuin keikkojen tekeminen. Myönnän olevani itsekin siihen syyllinen, sillä olen löytänyt poikkeuksetta jokaisen pitämäni nousevan bändin netin kautta – en nuorisotaloilta.

Baarikulttuuri on myös hieman kyseenalainen. Nykyään  Helsingin keskustassa on olemassa esimerkiksi Georgiaan verrattuna huomattavan vähän baareja, jonne pääsee suhteellisen nimettömiä bändejä soittamaan. Oikeasti nimellisiin rokkibaareihin pääsevät lähinnä ne artistit joilla oikeasti on jo nimeä tai vain ihan järkyttävästi rahaa. Kieltämättä hieman kyyninen mielipide, mutta tällainen kuva minulle on piirtynyt.

Suoraan sanottuna en osaa itselleni kunnollisella tavalla selittää, mikä keikkojen katsomisessa ja tekemisessä niin paljon viehättää. Ne ovat minulle jotenkin mystisiä tapahtumia.  Kun järjellä miettii, mitä helvetin ideaa siinä on? Bändi soittaa yleisölle, joka on maksanut siitä, että saa kuunnella bändin musiikkia bändin soittamana? Ei siinä välttämättä ole mitään eroa esimerkiksi studiolevyihin tai varsinkaan livelevyihin? Siltikin miljoonat ihmiset vuodessa ostavat keikkalippuja ja käyvät katsomassa orkestereita? Jos miettii kylmän analyyttisesti, koko keikkakulttuuri oikeastaan on täysin turhaa. 

Ehkä se on juuri se asia, joka tekee hyvillä keikoilla käymisestä niin euforista ja keikkojen soittamisesta – yleisölle esiintymisestä – niin viehättävää ja mystistä. En todellakaan osaa selittää kyseisen kulttuurin nykyarvoa tai tarkoitusta, mutta ehkä juuri sen takia rakastan sitä yli kaiken.

Part 4 - Nepalilainen onnellisuuden tantra

Tämä kirjoitus lähtee – ei tällä kertaa puhtaasta kateudesta – vaan puhtaasta arvostuksesta. Hyvä ystäväni Jukka Sainio on pitänyt jo hyvän aikaa englanniksi blogia ”Enhanced life?” siitä, miten hän pystyy toteuttamaan nepalilaisen onnellisuuden tantran ohjeita omassa elämässään ja siten mahdollisesti vaikuttamaan oman elämänsä laatuun. Nyt Jukka pyysi minua pieneen blogien väliseen keskusteluun, ja aion pyöritellä näin sairaslomani ratoksi nyt muutamia ajatuksia yhteen tantran ohjeeseen liittyen.

Ohjeita on yhteensä 45. Pääosa niistä oli erittäin hyviä, joten ymmärrän täydellisesti, miksi Jukka valitsi juuri tämän tantran toteutettavakseen. Ohjeiden suuren määrän takia oli myös erittäin vaikeaa yritä valita jokin analysoitavaksi, sillä herkullisia ohjeita oli ainakin parikymmentä. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin yhteen suhteellisen selkeään, josta Jukkakin on jo ehtinyt kirjoittaa blogissaan.

Tantran yhdeksäs ohje kuuluu suomeksi näin: ”Rakasta syvästi ja kiihkeästi. Se voi myös sattua, mutta se on ainoa tapa elää elämää täydellisesti.” 

Kieltämättä ohje pitää loistavasti paikkansa, mutta se on paljon monitahoisempi kuin mitä antaa ymmärtää. En tunne tantran taustoja, sillä en nopealla etsimisellä löytänyt mitään lukemisen arvoista tietoa. En ole myöskään lukenut alkuperäisiä aineistoja, mutta väitän että silti kuka tahansa voi tehdä oman tulkintansa ohjeesta ja yrittää elää sen mukaan. 

Mitä on kiihkeä rakastaminen? Sitäkö, että viedään tyttöystävälle kasa lahjoja ja puoliksi tekohymyllä toivotetaan hyvää syntymäpäivää? Sitäkö, että ostetaan liput esimerkiksi leffaan ja käydään ”nyt kerrankin ton mieliksi” katsomassa jokin romanttinen komedia tai mikä tahansa elokuva. Edellä mainituissa asioissa ei toki ole mitään vikaa ja ne voivat kuulua (tai olla kuulumatta) normaaliin parisuhteeseen, mutta ne eivät anna kovin kiihkeätä kuvaa.

Kiihkeys on enemmänkin sitä, että on läsnä, elää hetkessä ja myös vähän sitoutuu toiseen. Lahjaksi voi vieläkin viedä kasan lahjoja, mutta yhtä hyvä lahja voi myös aivan hyvin olla yhdessä vietetty päivä, jolloin toinen osapuoli keskittyy parempaan puoliskoonsa täydellisesti ja osoittaa kiintymystään pitkin päivää. Siinä on jo kiihkeyttä ja syvyyttä ihan eri tavalla kuin lahjakasassa. Sitä varmaan useimmat arvostavat kuitenkin eniten.

Ohjeessa ei puhuttu mitään siitä, mitä tulisi rakastaa syvästi ja kiihkeästi. Tulisi vain rakastaa, eikä rakkautta rajattu mihinkään ahtaaseen kontekstiin. Fiksu veto, sillä rakkautensa voi kohdistaa moniin asioihin. Toisten ihmisten ja itsensä lisäksi voi rakastaa myös erilaisia asioita. Musiikkia, tanssia, kuvataidetta, kirjallisuutta; melkein mitä vaan, eikä siinä ole mitään väärää. Jotkut rakastavat jopa urheiluakin.

Mitä hyötyä on siitä, että rakastaa syvästi ja kiihkeästi? Ei siitä oikeastaan ole kuin hyötyä, mikäli pystyy hyväksymään sen riskin, että sen takia voi sattua pahastikin. Pahimmassa ihmisten välisessä tapauksessa suhteen voi rakastaa hengiltä tai jos kyseessä on yksipuolinen rakkaus, voi vastakaiuttomuus johtaa pitkälliseen masennukseen. Jotakin asiaa – kuten esimerkiksi taidetta – rakastaessa voivat asiat vyöryä niin kovaa pitkin alamäkeä, että tilanne tuhoaa koko ihmisen identiteetin, minuuden.

Mikäli sen riskin uskaltaa ottaa, elämä aukeaa ihan uudella tavalla. Kun rakastaa itseään ohjeen mainitsemalla tavalla, oma mielenterveys on niin hyvässä kunnossa, että se avaa paljon mahdollisuuksia muista välittämiselle. Joku viisashan on jossain sanonut, että rakastaakseen muita, on rakastettava ensin itseään. Kun itsensä rakastaminen on mahdollistanut muut tunnesiteet, voi esimerkiksi puolisoaan rakastaa syvästi ja kiihkeästi. Se tekee suhteesta aivan uudenlaisen. Kiihkeästi ja syvästi rakastamalla (mihin sisältyy juuri hetkessä eläminen, toiseen huomionkiinnittäminen, etc.) pari lähentyy huomattavasti keskenään ja tietynlainen jopa lapsen innostuksen tapainen kiinnostus ja ikävä toisen luo – jonka kiihkeys juuri aiheuttaa – pitää rakkauden olemassa ja hyvissä kantimissa. Väitän, että seksuaalisuus liittyy tähän vahvasti, vaikka myös keskinäinen keskustelutaito on hyvin tärkeä osa yhdessäoloa. 

Erilaisia asioita rakastamalla syvästi ja kiihkeästi, niistä saa enemmän irti. Väitän, että esimerkiksi muusikko, jolle musiikki on pelkkä työkalu ja keino saada tuloja, saa musiikista paljon vähemmän irti kuin esimerkiksi pelkkä sivutoiminen harrastaja, joka kuitenkin saa musiikista huimia tunnetiloja ja eskapismia sen takia, että se on hänen intohimonsa, yksi suurimmista rakkauksistaan. Rakastamalla itseään, omia töitään ja taidettaan mikä tahansa taiteilija voi saada itsestään aivan uusia asioita irti.

Toisin sanoen ohje on täysin oikeassa. Riski, joka jo ohjeessakin mainitaan – sen todellisuudesta huolimatta – kannattaa ihan oikeasti ottaa, sillä loppujen lopuksi itsensä täysillä mukaan heittäminen on paljon kannattavampaa kuin iskun ottamisen pelkääminen ja sen takia ikään kuin säästöliekillä eläminen. Vaikka välillä tulisikin iskuja, niistä saadut vammat eivät ole pysyviä. Ne paranevat. Iskuista huolimatta on erittäin todennäköistä, että täysillä eläessä kokee enemmän, saa mitä hienoimpia muistoja ja kokee enemmän onnellisuuden hetkiä kuin edellä mainitulla säästöliekillä. 

Periaatteessa koko asiaa voisi verrata autolla ajamiseen. Nopeusrajoitusten (eli kulttuurin luomien käyttäytymissääntöjen ja muiden kirjoittamattomien lakien) mukaan ajaminen kannattaa, mutta mieluummin sitä painaa kaasun pohjaan vitosvaihteella ja vähän suurentuneesta kolaririskistä huolimatta ajaa kovaa – sillä siten vauhdista ja hienoista ohituksista saa isommat kiksit. Siksi myös ajamista kannattaa tehdä itse, eikä vain katsoa sitä televisiosta.

Kiitos Jukka. Pitäisi kokeilla useampiakin tantraohjeita.