3G-kulttuurihäät

Olin pari viikkoa sitten häissä, enkä ole koskaan kokenut vastaavaa vaikka olen soittanut ison läjän hääkeikkoja. Sulhanen oli tilannut minut ja ystäväni akustiselle keikalle häihin ja illasta muodostui ikimuistoinen monellakin tavalla. Ainoat asiat mitä etukäteen keikasta tiesin ajan ja paikan lisäksi olivat että sulhanen on jossain määrin ulkomaalainen (ystäväni arveli hänen alkuperäkseen etelä-, tai väli-Amerikkaa) ja paikan päällä saattaisi tulla vastaan aivan mitä tahansa. Duomme ohjelmisto koostui lähinnä ulko- ja kotimaisista pop- ja rock-klassikoista - pelkästään länsimaista musiikkia siis.

Paikan päällä ilmeni, että sulhanen oli kaukana etelä-Amerikan kuumista rytmeistä: hän oli etniseltä taustaltaan kurdi ja kotoisin ilmeisesti Afganistanista. Morsian taas oli niin suomalainen kuin vain olla voi, joten asetelma oli varsin lupaava: puolet häävieraista olivat suomalaisia, puolet taas kurdeja. Kulttuurien kohtaamista siis. Aloin harkita mellakkavarusteiden hankintaa.

Ilta alkoi kuitenkin suhteellisen lupaavasti, sillä melko isolle juhlapaikalle saapui yhteensä ehkä hieman yli sata häävierasta. Tapahtumat alkoivat kuitenkin luisua loppuiltamaiseen suuntaan jo heti alussa: puoli tuntia ennen vihkimistä sulhanen tuli kysymään minulta, voisinko käyttää iPhoneni 3G-verkkoa tehdäkseni pienen palveluksen. Suostuin, ja sulhasen kysymys oli seuraava: pystyisinkö laittamaan häämarssin soimaan puhelimeni kautta äänentoistojärjestelmään? Lopulta päädyin pyörittämään häämarssin suoraan YouTubesta. Vihkiminen suoritettiin suomalaiseen tapaan, joka alkoi hyvin nopeasti kypsyttää paikalla olleita kurdeja: he eivät ymmärtäneet toimituksesta yhtään mitään. Alkoi jo vähän epäilyttää, mitä tuleman pitäisi.

Juontaja pyysi minua laittamaan ruokailun ajaksi kurdeille tyypillistä musiikkia soimaan. Tein työtä käskettyä, ja kahden sekunnin kuluttua kaduin päätöstäni. Lopulta kyseinen musiikki soi putkeen noin puolitoista tuntia, ja eipä aikaakaan kun suomalaiset häävieraat alkoivat kypsyä meininkiin. 

Kakun ja kahvittelun jälkeen soitimme ystäväni kanssa ensimmäisen, kymmenisen kappaletta tunnettuja klassikkoja. Suomalaiset pitivät esityksestämme, mutta kurdit alkoivat kypsyä jo kolmannen biisin aikana aivan totaalisesti.

Seuraavana ohjelmanumerona oli vuorossa kurdilaista tanssia. Suomalaiset jaksoivat ihmetellä tunnelmaa ja tanssia kohteliaisuudesta mukana noin ensimmäiset viisi kappaletta, mutta sitten ilmeisesti tajusivat miltä koko touhu näytti. Tanssit jatkuivat yli tunnin, ja suomalaisilla alkoi pikku hiljaa leipoa kasetti totaalisesti kiinni. Juontajan päätöksellä soitimme toisen setin heti tanssien perään että takapihalle ryyppäämään painuneet suomalaiset tulisivat takaisin sisälle ja pysyisivät edes hetken aikaa housuissaan. Soittomme tuotti toivotun vaikutuksen, mutta kurdit alkoivat kypsyä lopullisesti.

Juontajan vetämän kilpailun jälkeen kurdien tanssimusiikki ja heidän oma piirileikkinsä jatkui jälleen tunnin verran entistä kovemmalla volyymilla. Suomalaiset olivat jo niin kypsiä, että heistä loputkin lähtivät takapihalla tinttaamaan hiukan lisää. Illan päätteeksi - kun kirjaimellisesti kaikki viina oli talosta juotu - alkoi todellinen show.

Lähdin ottamaan hiukan happea vähän kauemmaksi juhlapaikalta ja huomasin että juhlatalon maakellarin kiveyksellä istuu hieman heikossa hapessa puhalteleva, keski-ikäinen nainen. Kävin viemässä lasillisen vettä ja pyysin häntä kertomaan syyn oloonsa: liikaa punaviiniä, tietysti. Ilmaista viinaa suojakänniä varten, joten suomalainenhan saatana ottaa. Liikaa. 

Samaan armon tilaan oli päätynyt myös hänen miehensä: äijä istui aivan änkyräkännissä muutaman kymmenen metrin päässä takapihalla. Hän päätti soittaa vaimolleen, joten jäin huvikseni nojailemaan ystäväni autoon ja kuuntelemaan.

"Hhhaloo", vastasi vaimo.

"Mishhä shä oleth?" kysyi mies.

"Thäällä ishtumassshha, mulla on hhuono oloh..."

"Vitun juophho."

"Mishhä shä oot?"

"No thäällä!!!11"

Keskustelu junnasi hetken paikallaan, kunnes mies päätti lähteä etsimään vaimoaan: ensi töikseen hän kaatui kovalla metelillä päin sekajäteroskista ja levisi naama edellä kyseisen roskiksen sekä roskiksen sisällön kanssa keskelle pihaa. Hänen ystävänsä kävi nostamassa miehen pystyyn ja vastauksena oli klassikko suoraan suomalaisista, huonoista elokuvista: "Thapellaankho?!" Vastapuoli ei innostunut tanssikutsusta, joten mies lähti pettyneenä etsimään vaimoaan kävellen neljästi ohi paikasta, jossa vaimo kyykki niin kännissä, ettei itse päässyt enää jaloilleen. Lopulta hän löysi ilman hukkaamiaan silmälaseja perille, muttei helpointa reittiä - kiipesi nimittäin pensasaidan yli ottaen viereisestä puun rungosta hieman tukea. Humalaisen riitelyn alkaessa päätin poistua paikalta.

Kontrasti oli aivan huikea: takapihalla suomalaiset juhlavieraat aivan tuhannen päissään konttaavat, tappelevat ja kiipeilevät puissa, sisällä taas kurdit tanssivat selvin päin piirissä ja aivan yltä päältä hiessä.

Huh huh. Hienoa sulautustyötä.

Päätin lähteä kotiin, ja suorittaessani mahdollisimman nopeaa ja huomaamatonta poistumista juhlapaikalta, näin kuinka takapihansa Tarzan roudaili kahta avattua kaljalaatikkoa kulman taakse jemmaan.

Hyvät häät.

Vaihdoin nimen. Ja vaihdoin myös aiheita. Ja tyyliä.

Tämä päivä jätti jotenkin hirveän surulliseksi. Luulen, että se johtuu siitä, että olen ollut kuusi päivää putkeen töissä, tehnyt ympäripyöreitä päiviä (työvuorot ovat olleet pääasiassa yli 10-tuntisia) ja nukkunut todella huonosti. Surullisen olon syy nimittäin johtuu sellaisesta asiasta, joka ei yleensä heilauta millään tavalla.

Nään työssäni hirveästi yhteiskunnan varjopuolia, sekä niistä varjoista kömpineitä ihmisiä. Yleensä laitapuolenkulkijat, narkomaanit tai muut eivät vaikuta minuun millään tavalla – keskityn vain hoitamaan työni. Joskus edellä mainitut ihmisryhmät sekä muutama muu vähemmistö aiheuttavat suoranaista vihaa, sillä mikäli asiat eivät suju niin kuin niiden pitäisi, silloin minulla on työtehtäviä. Mikäli kaikki sujuu rauhallisesti, ei minulla ole mitään tekemistä.

Tänään kuitenkin päädyin tekemisiin erään laitapuolenkulkijan kanssa, ja tapaaminen jossain määrin jäi vaivaamaan mieltäni. Vaikka pääasiassa asiakkainani ovat rikokseen syyllistyneet ihmiset, pyrin kohtelemaan heitä kuten kohtelisin ketä tahansa,  mikäli heidän asenteensa on alusta alkaen kunnossa. Mikäli paska sinkoaa heti alkuun suoraan tuulettimeen, sen määrä tuplaantuu paluumatkalla. Siitä joskus toiste.

Oli miten oli, laitapuolenkulkija oli marssinut kauppaan, ostanut sieltä yhden oluen ja näpistänyt kolme. Alkuun hän oli kiistänyt tekonsa, mutta myöhemmin ei jaksanut enää väittää vastaan. En jaksanut pahemmin jutella hänen kanssaan, mutta hän käyttäytyi todella asiallisesti. Kertoi vaimostaan ja totteli kiltisti, kun häntä pyydettiin jotain tekemään. Jotenkin olin aistivinani, että vaikka miestä ei näyttänyt pelottavan, hän vaikutti hirveän surulliselta. Löysin hänen hallustaan masennuslääkkeitä, enempää en viitsinyt kysyä. Kaikesta huolimatta hän vaikutti kuitenkin sellaiselta ihmiseltä, ettei tekisi pahaa kärpäsellekään – vaikka oluet olikin kiistattomasti näpistänyt. Tein työni ja muu yhteiskunta otti vastuun jatkosta. Jäin jo oman työni hoidettuani hetkeksi miettimään miehen kohtaloa: kaverilla oli ABCD-merkinnöillä varustettu ajokortti, hän oli vähän päälle 50-vuotias ja nykyaikaisessa ajokortissa olleen kuvan ottohetkellä hän oli ollut huomattavasti tuhdimmassa kunnossa. Kotiavaimetkin löytyivät taskusta.

Reilu tunti sen jälkeen, kun olin asioinut kyseisen laitapuolenkulkijan kanssa, hän käveli minua vastaan. Ja moikkasi. Tervehti, kohteliaasti kättä heilauttaen. Entisiltä asiakkailtani olen tottunut saamaan lähinnä tappouhkauksia. Moikkaus oli niin täynnä surua, apeutta ja hyväntahtoisuutta, että minulle tuli todella surullinen olo. En ollut itse toiminut millään tavalla väärin – vain hoitanut velvollisuteeni – mutta minun kävi sääliksi kyseistä miestä. Tarina kertoo, että hänen vaimonsa istuu usein rollaattorissa ja kerjää rahaa lääkkeisiin Helsingin keskustassa. Heillä on kuitenkin oma asunto ja aina edes hieman rahaa. Mielenkiintoinen kysymys onkin, miten aiemmin paljon tuhdimmassa kunnossa ollut, asunnollinen ja naimisissa oleva mies on päätynyt tuollaiseen elämäntyyliin keski-ikäisenä. Laihtunut, masentunut ja hieman alkoholisoitunut. Hänellä kuitenkin todennäköisesti on ollut ammatti ajokortista ja sen lisämerkinnöistä päätellen.

Ihminen on jossain määrin aina oman onnensa seppä. Sillä ei kuitenkaan vain tee yhtään mitään, mikäli kukaan ei välitä tai ketään ei kiinnosta. Silloin kaksikin hukassa olevaa tai ongelmaista ihmistä on todella yksin.

Totuus voi joskus erota huomattavasti ensivaikutelmasta. Joskus kannattaa yrittää kurkistaa pintaa syvemmälle.