Vaihdoin nimen. Ja vaihdoin myös aiheita. Ja tyyliä.

Tämä päivä jätti jotenkin hirveän surulliseksi. Luulen, että se johtuu siitä, että olen ollut kuusi päivää putkeen töissä, tehnyt ympäripyöreitä päiviä (työvuorot ovat olleet pääasiassa yli 10-tuntisia) ja nukkunut todella huonosti. Surullisen olon syy nimittäin johtuu sellaisesta asiasta, joka ei yleensä heilauta millään tavalla.

Nään työssäni hirveästi yhteiskunnan varjopuolia, sekä niistä varjoista kömpineitä ihmisiä. Yleensä laitapuolenkulkijat, narkomaanit tai muut eivät vaikuta minuun millään tavalla – keskityn vain hoitamaan työni. Joskus edellä mainitut ihmisryhmät sekä muutama muu vähemmistö aiheuttavat suoranaista vihaa, sillä mikäli asiat eivät suju niin kuin niiden pitäisi, silloin minulla on työtehtäviä. Mikäli kaikki sujuu rauhallisesti, ei minulla ole mitään tekemistä.

Tänään kuitenkin päädyin tekemisiin erään laitapuolenkulkijan kanssa, ja tapaaminen jossain määrin jäi vaivaamaan mieltäni. Vaikka pääasiassa asiakkainani ovat rikokseen syyllistyneet ihmiset, pyrin kohtelemaan heitä kuten kohtelisin ketä tahansa,  mikäli heidän asenteensa on alusta alkaen kunnossa. Mikäli paska sinkoaa heti alkuun suoraan tuulettimeen, sen määrä tuplaantuu paluumatkalla. Siitä joskus toiste.

Oli miten oli, laitapuolenkulkija oli marssinut kauppaan, ostanut sieltä yhden oluen ja näpistänyt kolme. Alkuun hän oli kiistänyt tekonsa, mutta myöhemmin ei jaksanut enää väittää vastaan. En jaksanut pahemmin jutella hänen kanssaan, mutta hän käyttäytyi todella asiallisesti. Kertoi vaimostaan ja totteli kiltisti, kun häntä pyydettiin jotain tekemään. Jotenkin olin aistivinani, että vaikka miestä ei näyttänyt pelottavan, hän vaikutti hirveän surulliselta. Löysin hänen hallustaan masennuslääkkeitä, enempää en viitsinyt kysyä. Kaikesta huolimatta hän vaikutti kuitenkin sellaiselta ihmiseltä, ettei tekisi pahaa kärpäsellekään – vaikka oluet olikin kiistattomasti näpistänyt. Tein työni ja muu yhteiskunta otti vastuun jatkosta. Jäin jo oman työni hoidettuani hetkeksi miettimään miehen kohtaloa: kaverilla oli ABCD-merkinnöillä varustettu ajokortti, hän oli vähän päälle 50-vuotias ja nykyaikaisessa ajokortissa olleen kuvan ottohetkellä hän oli ollut huomattavasti tuhdimmassa kunnossa. Kotiavaimetkin löytyivät taskusta.

Reilu tunti sen jälkeen, kun olin asioinut kyseisen laitapuolenkulkijan kanssa, hän käveli minua vastaan. Ja moikkasi. Tervehti, kohteliaasti kättä heilauttaen. Entisiltä asiakkailtani olen tottunut saamaan lähinnä tappouhkauksia. Moikkaus oli niin täynnä surua, apeutta ja hyväntahtoisuutta, että minulle tuli todella surullinen olo. En ollut itse toiminut millään tavalla väärin – vain hoitanut velvollisuteeni – mutta minun kävi sääliksi kyseistä miestä. Tarina kertoo, että hänen vaimonsa istuu usein rollaattorissa ja kerjää rahaa lääkkeisiin Helsingin keskustassa. Heillä on kuitenkin oma asunto ja aina edes hieman rahaa. Mielenkiintoinen kysymys onkin, miten aiemmin paljon tuhdimmassa kunnossa ollut, asunnollinen ja naimisissa oleva mies on päätynyt tuollaiseen elämäntyyliin keski-ikäisenä. Laihtunut, masentunut ja hieman alkoholisoitunut. Hänellä kuitenkin todennäköisesti on ollut ammatti ajokortista ja sen lisämerkinnöistä päätellen.

Ihminen on jossain määrin aina oman onnensa seppä. Sillä ei kuitenkaan vain tee yhtään mitään, mikäli kukaan ei välitä tai ketään ei kiinnosta. Silloin kaksikin hukassa olevaa tai ongelmaista ihmistä on todella yksin.

Totuus voi joskus erota huomattavasti ensivaikutelmasta. Joskus kannattaa yrittää kurkistaa pintaa syvemmälle.